Siltä se alkaa näyttää. Euroopan herrat ovat avaamassa Kreikalle ja muille mañana-maille pohjattoman piikin, jonka maksajina ovat muut eurooppalaiset veronmaksajat. Kriittisessä tilanteessa mikään esillä oleva vaihtoehto ei ole houkutteleva, mutta maksajan näkökulmasta lahjoituksen antaminen tuntuu tässä tilanteessa hukkan heitetyltä. Kataisen kaivoon ei lainata rahaa, vaan se on mennyttä, siis lahjaa.

Soinin ja Matikainen-Kallströmin peräänkuuluttamat reaalivakuudet olisivat ehdoton edellytys lainalle. Kreikan uutisotsikoihin päässeet perin mielenkiintoiset rahareiät ovat vain jäävuoren huippu, sillä maan talouden perusrakenne on mätä. Sen seurauksena valtion velka on moninkertainen bruttokansantuotteeseen nähden ja vientitase pahasti negatiivinen. Kreikka ei ole saamassa näillä näkymin koskaan sitä rahaa, millä lainat olisi tarkoitus maksaa takaisin.

Kreikka ei edes pyydä rehellisesti lahjaa, vaan lainaa. Tällaisena aikana Laokoon sanoin epäilen kreikkalaisia silloinkin kun he kantavat lahjoja. Saatika sitten pyytävät lainaa ilman vakuuksia. Nyt Kreikalle annettava apu on signaali muille Välimeren euromaille, että nämäkin tullaan pelastamaan. Annettavan signaalin pitäisi olla ihan toisenlainen ja Euroopan olisi näytettävä, että ilmain maiden omia välittömiä toimenpiteitä heikosti käy. Eurojärjestelmässä on aggressiivisesti levittyvä syöpä, joka viime kädessä tulee voida leikata irti. Kreikan ja muiden sääntöjä rikkoneiden maiden erottaminen euroalueesta on oltava realistinen uhka nyt ja tulevaisuudessa.

Nyt esillä oleva Euroopan pelastuspaketti on suuruusluokaltaan vaikeasti hahmotettava. Kaavailtu 110 miljardia euroa on niin suuri raha, että sen rinnalla Suomen aikanaan maksamat sotakorvaukset ovat mitätön historian juonne ja lähempi vertauskohta löytyy Marshall-avusta. Potti vastaa suurinpiirtein koko maailman vuosittaista kehitysapua; yhdelle maalle. Se on vajaa puolet Kreikan bruttokansantuotteesta.

Kreikan vararikko ei sekään ole hyvä vaihtoehto, ei kreikkalaisille tai muille eurooppalaisille, mutta ainakin se jättää liikkumatilaa vielä muille. Fiat-rahajärjestelmässä on omat sisäänrakenneut syynsä, miksi kukaan ei ole turvassa siinä vaiheessa kun luottamus rahayksikköä kohtaan alkaa katoamaan ja siksi kansalaiset tarvitsisivat reagointiaikaa mahdolliseen romahdukseen.

Tukipakettia vastustavat kaikki Euroopan kansat, myös kreikkalaiset. Vaan mitä tekevät kansan valitsemat edustajat?

Listavaaliksi sanotaan vaalitapaa, jossa äänestäjä ei äänestä henkilöä, vaan puolueen listaa kokonaisuudessaan. Ehdokkaiden keskinäisen järjestyksen ratkaisee puolue eikä äänestäjät. Listavaalit kasvattavat puoluekoneistojen valtaa kansanvallan kustannuksella.

SDP:n nykyinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen taas esitti kaiken vaalirahoituksen kieltämistä, niin ay-liikkeeltä kuin yrityksiltä, yhdistyksiltä ja yksityisiltä kansalaisilta. Vaikka Urpilainen makeutti syöttiään ay-rahoituksen kiellolla, piilee tässäkin ajatuksessa demokratiaa nujertava piirre.

Jos poliittista kampanjointia saisi rahoittaa vain puoluetuella, päättää puolue ketä mainostetaan, millä tavalla ja kuinka paljon. Tämä olisi jo nykyisellä d’Hondtin vaalitavalla turmiollista käytännössä antaen puolueen käsiin sen, ketkä tulisivat valituksi ja ketkä eivät. Listavaalissa on itsestään selvää ja aukikirjoitettua, että puolue määrä eivätkä äänestäjät, mutta Urpilaisen rahoitusmallissa valta olisi muodollisesti äänestäjällä, mutta todellisuudessa puolueella. Olisiko se sitten politiikan avoimuutta lisäävää?

Kartellipuolueet ovat 60-luvulta alkaen keksineet keinoja, joilla poliittista kilpailua voidaan rajoittaa ja kansan valinnanmahdollisuuksia supistaa. Myös (vielä istuva) pääministeri Matti Vanhanen sanoi sen suoraan tammikuussa, että “äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusioita, että he saavat ilmaista [mielipiteensä] vaaleissa esimerkiksi [kartellin ulkopuolista puoluetta] äänestämällä.”

Vaalirahoituksen rajoittaminen vain puoluetukeen ei supista demokratiaa ainoastaan puoluetukea saavien puolueiden sisällä. Se lopullisesti sementoisi kartellin estämällä käytännössä uusien puolueiden synnyn. Eduskunnan ulkopuoliset puolueet eivät saa lainkaan puoluetukea ja jos niiltä viedään mahdollisuus rahoittaa vaaleja muulla kuin puoluetuella… kyllähän jokainen tajuaa kuinka siinä käy.

Jo näidenkin syiden vuoksi on tärkeää, että seuraavissa vaaleissa äänestäjät puoluekannastaan riippumatta musertavat kartellin ja äänestävät sen ulkopuolisia puolueita. Tällaisia ovat tulkintani mukaan Perussuomalaiset, Vihreät ja kaikki eduskunnan ulkopuoliset puolueet. Valinnanvaraa siis riittää.

* * * * *

Olen taipuvainen toteamaan kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme jo kumotuksi. Esitetyt vaihtoehdot vain sinetöisivät valtiojärjestyksen muuttumisen. Me emme ole enää aikoihin eläneet tasavallassa emmekä kansanvallassa. Ylin valtiovalta ei enää kuulu kansalle, jota se käyttää eduskunnan välityksellä, vaan valtiojärjestyksemme keskeisin piirre on puolueiden aseman pönkittäminen lainsäädännöllä. Perustuslaissa puolueet mainitaan vain ehdokkaita asettavina eliminä, kun muuten perustuslaki puhuu valtiollisista elimistä. Siinä vaiheessa kun asiat tulevat eduskunnan käsittelyyn, ne on jo sovittu puolueryhmien välisissä neuvotteluissa. Yksittäisellä kansanedustajalla ei käytännössä ole perustuslain 29§ takaamaa riippumattomuutta, valtaa tai edustusta. 

Miksi tällaista valtiojärjestystä sitten pitäisi kutsua, kun se ei ole tasavalta, demokratia tai muukaan? Näillä nimillä nykyjärjestelmän kutsuminen on kuitenkin lopetettava, sillä vallanpitäjien valheellisuus on vääränlaista valtiojärjestystäkin pahempi asia. Avoimesti puoluevaltaisessa järjestelmässä ihmiset tietävät, missä päätökset tehdään.

Antiikin kreikassa ei ollut varsinaisia puolueita, mutta vastaavanlaisia ryhmiä kutsuttiin synodeiksi (σύνοδος). Sana on kuitenkin periytynyt kirkolliseen käyttöön, eikä uudelleenmäärittely liene kannattavaa. Nykyisessä Kreikassa toki on moderneja puolueita ja näitä kutsutaan kommiksi (κόμμα). Se saa kelvata puoluevallan nimen alkuosaksi.

Jälkiosa on helpompi sillä muinaiskreikan valtaa ja voimaa tarkoittava sana κράτος on vakiintunut kratia-päätteiseksi erilaisissa poliittisissa järjestelmissä. Puoluevalta on siis kommakratiaa ja se eroaa olennaisesti kansanvallasta, demokratiasta.

Niinpä niin, onhan se hyvä että rehellisesti kerrotaan mitä laitaa edustaa. Yksipuolinen pakottaminen on ollut pop eräänlaisissa yhteiskuntajärjestelmissä, jotka ovat nyttemmin jo muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaatuneet. Niissä kavahdettiin kansalaisten omatoimisuutta ja valtion kontrollin ulkopuolella olevaa yhteistyötä.

Tähän sopii hyvin vanha Radio Jerevan-anekdootti:

Täällä Radio Jerevan. Meiltä on kysytty: “Mitä eroa on demokratialla ja kansandemokratialla?”
Me vastamme: sama kuin paidalla ja pakkopaidalla.

Mielestäni Suomessa pitää boikottimahdollisuutta pitää ainakin esillä siten, että kansa voi valita. Siksi olenkin tänään pistänyt palautetta euroviisu-organisaatiolle, jotta boikotti olisi yksi Suomen karsinnan vaihtoehdoista.

Jos tarpeeksi moni tekee samoin, voisi pienellä Suomellakin olla mahdollisuus vaikuttaa ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta.

Äänikynnyksellä sanotaan haluttavan hillitä eduskunnan “pirstoutumista pienryhmiin”, koska siinä piilee vaara valtapuolueille; voivat joutua oikeasti neuvottelemaan ja tekemään yhteistyötä ja kuuntelemaan pieniä, eivätkä vain sanella kabinettipolitiikkaansa. Tällainen tekosyy ei Suomen olosuhteissa ole uskottava. Jos vaalitapaa ei vaihdeta d’Hondtin menetelmästä, ei pirstoutumista tapahdu juurikaan sen suuria listoja suosivan kaavan vuoksi. 

Pikaisesti laskin tulokset uudelleen menetelmällä, jossa paikat jaetaan ensin kannatusprosentin kokonaisluvun mukaan ja sen jälkeen yksi kerrallaan desimaaliosien järjestyksessä. Tämä tuottaa lähes absoluuttisen suhteellisuuden (kun jaettavana on vähemmän kuin 1000(0) paikkaa). Muutokset olisivat vähäisiä ja vain kaksi uutta puoluetta olisi noussut eduskuntaan. Muuten vain puntit olisivat tasoittuneet:

Keskusta säilyisi suurimpana puolueena 46 paikallaan (-5). Kokoomus olisi heti toisena 45 (-5) paikallaan ja SDP 43 (-2) paikallaan kolmantena. Vasemmistoliitto tulisi neljäntenä 18 (+1) paikallaan ja Vihreät 17 (+2) hyötyisivät myös. Seuraavan luokan muodostaisivat KD 10 (+3), RKP 9 (±0) ja PS 8 (+3) paikoillaan. Uusina puolueina olisivat tulleet SKP (+2) ja Senioripuolue (+1).

Vaaliliittokieltojakin on esitetty. Vaaliliitot ovatkin eräs purkkakorjaus huonosti toimivaan systeemiin. Ne ovat olleet tarpeellisia mahdollistamaan jonkinlaisen moninaisuuden d’Hondtin keskittävän menetelmän vuoksi. Vaaliliittojen huono puoli on äänestäjän kannalta ennustettavuuden puute, ääni kun voi mennä vaaliliiton seurauksena aivan muulle puolueelle kuin mille äänestäjä sen tarkoitti. Puolueille se on mahdollistanut taktikoinnin ehdokasasettelussa ja keskityksessä. Vaalijärjestelmä, jossa vaaliliittoa ei tarvita on varmasti parempi kuin sellainen missä sille on tarvetta. Äänikynnys (oli se piilevä tai virallinen) taas luo tarpeen liitoille. Siksi vaaliliittojen kieltäminen yhdessä äänikynnyksen kanssa on epädemokraattista.

Sanomattakin selvää pitäisi olla, että vaalijärjestelmän tulee olla sellainen, jossa äänestäjän ei tarvitse taktikoida, vaan että tämä voi luottaa siihen että ilmaistuaan todellisen kantansa se otetaan huomioon.

Jos hallitus olisi todella halunnut aidosti löytää kansanvallan kannalta parhaat vaihtoehdot, olisi työryhmän kokoonpano ollut hieman toinen. Siellä olisi ollut lisänä ainakin Äänivalta ry:n edustaja, sekä eduskunnan ulkopuoliset puolueet kuin myös ne viime vaalien jälkeen poistetut, jotka aidosti toimivat kansanvaltaisen puolueen tavoin. Tällaisia ovat mielestäni ainakin Itsenäisyyspuolue ja Liberaalit sekä rekisteriin jo palannut STP.

* * * 

Jotain suomalaisessa järjestelmässä on vialla, kun täällä ei uusia eduskuntapuolueita ole puoluelain jälkeen syntynyt kuin oikeastaan yksi: Vihreät. Perussuomalaiset on käytännössä SMP:n jatke ja Vasemmistoliitto SKP/SKDL:n, myös kristilliset ovat aloittaneet aiemmin. Muut yritykset eivät ole onnistuneet läpimurtoon. Ennen puoluelakia Suomessa syntyi hallitusmuodon hyväksymisen jälkeen uusia eduskuntapuolueita kahdeksan 40:ssä vuodessa. Puoluelain hyväksymisen jälkeen eduskuntapuolueita on syntynyt viisi 39:ssä vuodessa, joista vihreät ovat ainoana onnistuneet vakiinnuttamaan asemansa. Muualla Euroopassa uusia puolueita syntyy ja vanhat kuihtuvat pois ja politiikka pysyy vireänä ja kansalaisia kiinnostavana. Ainoastaan Suomessa puoluekenttä on staattinen. Äänestysvilkkaudessa Suomi onkin vanhojen EU-maiden häntäpäässä.

Vähintään yhtä tärkeä kuin vaalijärjestelmän kokonaisuudistus, on siis puoluelain kumoaminen. Minusta on naurettava ajatus, että demokraattisessa oikeusvaltiossa oppositio joutuu luovuttamaan hallitukselle yksityiskohtaiset henkilö- ja yhteystiedot vähintään 5000 kannattajastaan. Ei oikein kuullosta vapaalta.

Kirjoittaja on perussuomalainen.