Tiedote: Olen ehdolla kevään 2019 eduskuntavaaleissa Uudellamaalla

Aikamme ja läntisen naapurimaamme tapahtumat ovat osoittaneet, että kansallismieliselle politiikalle on tarvetta ja luultavasti lähitulevaisuudessa tulee vastaan se kriittinen piste, jolloin kansakuntamme suunta ja kehitys on vielä mahdollista oikoa takaisin terveen, vapaan ja turvallisen yhteiskunnan suuntaan. Minulla onkin suuri kunnia kertoa, että minut on valittu Perussuomalaisten Uudenmaan vaalipiiristä ensi kevään eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi.

Vaikka vielä reilu vuosi sitten keväällä ajattelin vetäytyä, puolueemme nykyistä puheenjohtajaa lainatakseni, “maahanmuuttokriittisen liikeen grand old maninä” taustavaikuttajaksi, en ole voinut mitään velvollisuudentunnolleni ja sille vakaalle uskolle, että tämä maa tarvitsee kaltaisiani pitkän linjan työmyyriä, ihmisiä, joiden aate ja usko ei horju henkilökohtaisen edun houkutusten edessä.

1990-luvun lopulta saakka olen sinnikkäästi tehnyt työtä Suomen, suomalaisten ja suomalaisuuden hyväksi. 20 vuotta sitten olin perustamassa Suomen Sisua, tuon jälkeen olen toiminut aktiivisesti Perussuomalaisissa ja Perussuomalaisissa nuorissa.

Palvelen äänestäjiäni jo kolmatta kautta Espoon kaupunginvaltuustossa ja olen toiminut Espoon kaupunginhallituksen varapuheenjohtajana sekä osallistunut kohtalaisella menestyksellä eduskuntavaaleihin ehdokkaana. Julkisuudessa olen vuosien varrella ollut niin poliitikkona kuin Suomen Sisun entisenä puheenjohtajanakin, välillä varsin kuohuvissakin yhteyksissä.

Vaikka itseltäni on vielä jäänyt kansanedustajuus saavuttamatta, on minun ja kaltaisteni sisukas työ kantanut hedelmää, olemme tuoneet maahanmuuttokriittisyyden osaksi päivänpolitiikkaa ja saavuttaneet kansallismielisille vaikuttamisen kanavia, jotka vielä kymmenen vuotta sitten olivat vakaa tavoite, mutta kuitenkin vain kaukainen ja ujo unelma

Toivon, että voin omalta osaltani olla tekemässä Perussuomalaisille ennennäkemättömän vaalituloksen, jotta siellä, missä Suomen lakeja säädetään, ei voida enää meitä kansallismielisiä perussuomalaisia jättää huomioimatta.

Otan ilolla vastaan kaikenlaisia ideoita ja toivotan tervetulleeksi minuun uskovia ihmisiä mukaan vaalikampanjaani tekemään. Edessä on hurjia kuukausia ja paljon työtä, mutta uskon, että paras mahdollinen lopputulos on mahdollista saavuttaa.

Vapaata ja vaurasta Suomea puolustaen,

Teemu Lahtinen

Olen lojalisti

Perussuomalaisten puoluekokousvalintojen närästettyä keskustaa ja kokoomusta, on Perussuomalainen eduskuntaryhmä on jakautunut hallituksen tukijoihin ja puolueelle uskollisiin. Jatkossa käytän näistä ryhmistä nimityksiä “uuvatit” ja “lojalistit”. Minä olen uskollinen jäsenistön valitsemalle puoluejohdolle eli olen lojalisti.

Uutisen kuultuani pitkään ajattelin – tai oikeastaan toivoin – että tämä olisi vain työmiehen nerokas juoni, joka mahdollistaisi kaksilla rattailla kulun vaalikauden loppuun; hallitus jatkaisi edelleen tarpeellisten uudistusten tekoa noudattaen hallitusohjelmaa ja myös aiempaa tiukemmin sen maahanmuuttoa koskevia kirjauksia (koska painetta oppositiosta olisi) ja samalla terävöittäisi Perussuomalaisten linjaa hallitukselle lähtökohtaisesti uskollisessa oppositiossa. Tällä tarkoitan sitä, että itsetarkoituksellista hallituksen kaatamista ei tavoiteltaisi, mutta hallitus laitettaisiin tiukille perustelemaan paremmin ratkaisujaan.

Pieni toivo minussa elää vieläkin, mutta eilisiltainen A-studio masensi toivoa, kun kansanedustaja Tiina Elovaara valehteli ja syytti epäasiallisesti perussuomalaista kenttäväkeä. Tällä hetkellä näistä syytöksistä on tehty julkisuudessa olleiden tietojen mukaan rikosilmoitukset, ilmeisesti rikosnimikkeenä on törkeä kunnianloukkaus, koska syytökset on tehty valtakunnallisessa tv-lähetyksessä.

Vähän surullista.

Lojalistina tuen kaikin mahdollisin keinoin puoluetta ja sen valittua johtoa. Koska pieni toivo tuhlaajapoikien kotiinpaluusta vielä elää minussa, en myöskään lähde syyttämään ketään sellaista, jonka edelleen katson aatemaailmaltaan perussuomalaiseksi. Olemme edelleen yhteisellä asialla, vaikka tiemme tässä kohdin eroavatkin.

Perussuomalaisten säännöissä mainitaan useita erottamisperusteia, mutta toisin kuin kunnallisesta valtuustoryhmästä erotessa, ei eduskuntaryhmästä erotessa ole yksiselitteistä erottamisperustetta puolueesta. Ainoastaan yleisluontoinen haitanteko puolueelle, mutta se pitää erotettaessa erikseen osoittaa todeksi. Siksi katson, että pelkkä eduskuntaryhmästä eroaminen ei johda erottamisiin, mutta aktiivinen puolueen vastainen toiminta, esimerkiksi valehtelu ja puolueen ja sen aktiivisen kenttäväen mustamaalaaminen, todennäköisesti täyttää tunnusmerkit. Puoluejohtoa sen sijaan saa arvostella, ainakin nyt raikastuneissa Perussuomalaisissa.

Minä pidän oven auki jokaiselle, joka on vain tukenut hallitusta, eikä ole sortunut kotipesän sotkemiseen.

 

Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittinen ohjelma 2015

Tänään se vihdoin julkaistiin, puolueemme maahanmuuttopoliittinen ohjelma 2015 vaaleihin.

Johdanto

Eurooppaan kohdistuu tällä hetkellä ennennäkemätön siirtolaispaine Afrikasta ja Lähi-Idästä. Muuttoliikkeeseen vaikuttavat ajankohtaiset sodat ja kriisit mutta ennen kaikkea sitä pitää yllä elintasokuilu maanosien välillä. Eurooppa, etenkin Pohjois-Euroopan hyvinvointivaltiot, on avokätisine sosiaaliturvajärjestelmineen houkutteleva kohde myös sellaisille siirtolaisille, joilla ei ole työmarkkinoilla tarvittavia taitoja, tai jotka eivät uskonnollisista ja kulttuurisista syistä halua omaksua integraation kannalta tärkeitä eurooppalaisia käsityksiä esimerkiksi tasa-arvosta tai ilmaisunvapaudesta.

Vapaan liikkuvuus Euroopan unionin sisällä on johtanut siihen, että Välimeren yli tulleet siirtolaiset voivat käytännössä itse valita, mihin jäsenmaahan he turvapaikkahakemuksensa jättävät. Tällaisen turvapaikkashoppailun tuloksena kourallinen pohjoisia jäsenmaita ottaa vastaan lähes kaikki unionin alueelle tulevat turvapaikanhakijat.

Turvapaikkamenettely on luotu vainoa pakenevien ihmisten auttamiseen, mutta siitä on tullut käytännössä merkittävin siirtolaisuuden väylä. Valtavasta työttömyydestä ja julkisen sektorin rahoituskriisistä kärsivällä Euroopalla ei ole varaa vaikeasti kotoutuvien ihmisten massiiviseen muuttoliikkeeseen. Maahanmuutto muuttaa peruuttamattomasti kohdemaiden väestörakennetta, rikkoo yhteiskunnan sisäistä koheesiota, rasittaa kohtuuttomasti julkisia palveluita ja julkista taloutta, johtaa asuinalueiden gettoutumiseen, edistää uskonnollista radikalismia ja sen lieveilmiöitä sekä ruokkii etnisiä konflikteja. Esimerkkeinä näistä ilmiöistä voidaan mainita useita Euroopan suurkaupunkeja viime vuosina riivanneet etniset mellakat ja lähinnä maahanmuuttajanuorista koostuneet väkivaltaiset jengit.

Maahanmuuttoa ei pidä nähdä eikä käsitellä kokonaisuutena. Pakolais- ja turvapaikkapolitiikka on siis pidettävä erillään työperäisen maahanmuuton hallinnoinnista. Suuri osa maahanmuuttajista tulee Suomeen töihin ja osallistuu panoksellaan yhteiskunnan rakentamiseen. Maahanmuuttopolitiikan ja -lainsäädännön tarkoitus on mahdollistaa Suomen kannalta hyödyllinen tai vaikutuksiltaan neutraali maahanmuutto mutta samaan aikaan ehkäistä sellaista muuttoliikettä, josta on taloudellista tai yhteiskunnallista vahinkoa Suomelle. Maahanmuuttopolitiikan pitää perustua kansallisen edun puolustamiseen, ei sinisilmäiseen maailmansyleilyyn. Etenkin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa veronmaksajien oikeustajua koettelee se, että maahanmuuton kustannusten annetaan jatkuvasti paisua. Turvapaikkajärjestelmän ja perheenyhdistämismenettelyn häikäilemätön käyttö elintasosiirtolaisuuden väylänä nakertaa kyseisten järjestelmien hyväksyttävyyttä tavallisen kansalaisen silmissä.

Suomessa maahanmuuton ongelmat ja kustannukset ovat vielä suhteellisen vähäisiä, mutta tämä ei johdu siitä, että Suomi olisi onnistunut kotouttamisessa muita maita paremmin, vaan siitä, että “humanitaarinen” maahanmuutto on meillä verrattain nuori ilmiö. Sen voidaan katsoa käynnistyneen Neuvostoliitosta Suomeen siirtyneiden somalien myötä 1990-luvun alussa. Suomen on vielä mahdollista välttää esimerkiksi Ruotsin, Ranskan tai Britannian maahanmuuttokatastrofi, mutta tämä edellyttää määrätietoista politiikkaa ja selkeää lainsäädäntöä. Suomi on tähän asti omaksunut ajopuun roolin; siirtolaisuuteen suhtaudutaan kuin luonnonvoimaan, jonka edessä nostetaan kädet pystyyn ja toivotaan parasta. Suhtautumistavan on muututtava pikaisesti. Maahanmuuttajaväestömme on kasvanut ja kasvaa nopeammin kuin missään muualla Länsi-Euroopassa. Lisäksi se keskittyy voimakkaasti muutamaan suurimpaan kaupunkiin.

Suomessa asuu tällä hetkellä jo noin 300 000 ulkomaalaistaustaista ihmistä, mikä vastaa 5,5 % osuutta kokonaisväestöstä. Vuosittainen nettomaahanmuutto on kymmenessä vuodessa
kohonnut lähes 20 tuhanteen ilman, että politiikka olisi reagoinut tähän millään tavalla. Jos maahanmuuton voimakas kasvutrendi jatkuu entisellään, on selvää, ettei Suomella ole mitään mahdollisuuksia tulevaisuudessa kotouttaa tänne tulevia ihmisiä onnistuneella tavalla ja samalla takaamaan sosiaalisen rauhan säilymistä maassamme.

Maahanmuuttopolitiikassa on otettava tavoitteeksi nettomaahanmuuton laskeminen 1990-luvun tasolle. Maahanmuuton vähentäminen edistää ulkomaalaisten integraatiota, koska tällöin resursseja vapautuu erityisesti haastellisten yksilöiden ja ryhmien integroimiseen. Myös kantaväestön hyväksyntä harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan kasvaa, kun maahanmuuttoa toteutetaan hallitulla tavalla.

Perheenyhdistäminen kuriin

Perheenyhdistäminen on yksi tärkeimmistä maahanmuuton syistä. Maahanmuuttotutkijat ja poliitikot ovat vakuutelleet, että perheenyhdistäminen edistää maahanmuuttajien kotoutumista. Tästä ei kuitenkaan ole mitään näyttöä, sillä humanitaarisin perustein maahan tulleiden ihmisten integroituminen on epäonnistunut surkeasti myös niissä maissa, mm. Suomessa ja Ruotsissa, joissa on harrastettu sallivaa perheenyhdistämispolitiikkaa.

Monissa Euroopan maissa, esimerkiksi Tanskassa, Hollannissa ja Britanniassa, on tehty viime vuosina perheenyhdistämislainsäädäntöön merkittäviä kiristyksiä, joilla ehkäistään maahanmuuttajien perheenjäsenten hakua ulkomailta sosiaalijärjestelmien elätettäväksi. Suomen tulee ottaa kyseisten maiden parhaista käytännöistä oppia, eikä kopioida Ruotsin avoimien ovien perheenyhdistämispolitiikkaa.

Mahdollisuus perheenyhdistämiseen toimii myös yhtenä houkutustekijänä niille, jotka pyrkivät Välimeren yli Eurooppaan. Muuttoliikettä ja siihen liittyviä ongelmia voidaankin ehkäistä tehokkaimmin vähentämällä tällaisia houkuttimia.

Perheenkokoajalle asetettua toimeentuloedellytystä pitäisi laajentaa kaikkiin muihin ryhmiin paitsi varsinaisen pakolaisstatuksen saaneisiin. On kohtuullista edellyttää, että henkilö pystyy huolehtimaan edes omasta toimeentulostaan ennen kuin hän voi kutsua perheenjäsenensä Suomeen. Tämä paitsi vähentäisi Suomen kannalta haitallista maahanmuuttoa, toimisi myös täällä jo oleville ihmisille kannustimena kouluttautua ja työllistyä.

Kykyä vastata omasta toimeentulosta voitaisiin edellyttää myös silloin, kun perheenkokoaja on Suomen kansalainen. Tällä pystyttäisiin ehkäisemään mm. lumeavioliittoja. Tanskan mallin mukaisesti voitaisiin edellyttää, ettei perheenkokoaja ole esimerkiksi edeltävien kahden vuoden aikana turvautunut toimeentulotukeen. Samoin ulkomaalaiselle puolisolle voitaisiin asettaa yleistä avioitumisikärajaa korkeampi alaikäraja järjestettyjen avioliittojen kitkemiseksi.

Kiintiöpakolaisjärjestelmää arvioitava

Euroopassa ja maailmassa on vain kourallinen maita, joilla on kiintiöpakolaisjärjestelmä. Koska Suomeen hakeutuu enenevässä määrin ns. spontaaneja turvapaikanhakijoita, on arvioitava, onko kiintiöpakolaisjärjestelmän ylläpitäminen enää mielekästä.

Joka tapauksessa pakolaiskiintiön koko pitää sopeuttaa yleiseen taloustilanteeseen. Jos valtiontalous on alijäämäinen, menoja rahoitetaan velanotolla ja perustoimintoja leikataan, myös pakolaiskiintiötä on leikattava.

Työperäistä maahanmuuttoa hallitusti

EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevan ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta on syytä pitää myös jatkossa kiinni, koska jo EU:n alueella vallitseva työvoiman vapaa liikkuvuus täydentää riittävällä tavalla työvoiman tarjontaa suomalaisilla työmarkkinoilla. Erityisosaamista omaavien henkilöiden tuloa on jo muun muassa EU:n sinisen kortin avulla helpotettu tuntuvasti, eikä valtion ole syytä aktiivisesti houkutella Suomeen työvoimaa Euroopan ulkopuolelta. Suomalaisia työnantajia pitäisi nykyistä enemmän kannustaa palkkaamaan työttömiä suomalaisia tai maahanmuuttajataustaisia nuoria sen sijaan, että työvoimaa alettaisiin hakea maamme rajojen ulkopuolelta.

Gettoutuminen kuriin

Ei-työperäiset maahanmuuttajat hakeutuvat niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa mielellään suuriin kaupunkeihin. Koska heidän asumisensa jää suurelta osin julkisen sektorin järjestettäväksi ja maksettavaksi, he kasautuvat tiettyihin kaupunginosiin. Tämä, samoin kuin paikallisten koulujen “monikulttuuristuminen”, puolestaan työntää maksukykyisiä asukkaita pois näiltä alueilta. Lopputuloksena on lähinnä maahanmuuttajien asuttamia gettoja, jotka toimivat kasvualustana mm. uskonnolliselle radikalismille, ja joiden sisällä asuvilla ihmisillä on hyvin vähän kosketuspintaa muuhun yhteiskuntaan.

Paitsi että maahanmuuttajien kasautuminen lähiöihin ehkäisee integraatiota ja aiheuttaa muita lieveilmiöitä, se myös pahentaa asuntopulaa. Työssäkäyvän pieni- ja keskituloisen perheellisen on hyvin vaikeaa löytää kohtuuhintaista asuntoa esimerkiksi Helsingistä. Pitkään jatkunut trendi on, että veronmaksajat muuttavat pois Helsingistä ja tilalle tulee työttömiä maahanmuuttajia. Tällä on hyvin kielteiset vaikutukset kuntatalouteen.

Tulonsiirtojen varassa elävien maahanmuuttajien määrä pitää erilaisilla toimenpiteillä saada laskemaan niin pieneksi, että heidät pystytään kohtuullisilla resursseilla kotouttamaan osaksi yhteiskuntaa. Lisäksi tällaiset maahanmuuttajat tulee hajasijoittaa eri puolille Suomea sinne, missä heidän asumisensa voidaan edullisimmin järjestää. Tällainen asutuspolitiikka ehkäisee tulijoiden kasautumista ja siten edistää heidän integroitumistaan. Toimeentulo- ja asumistukien tulee olla sidottuja siihen, että tulija asuu siinä paikassa, joka hänelle on osoitettu. Omilla varoillaan hän luonnollisesti on oikeutettu valitsemaan itse asuinpaikkansa.

Monikulttuurisuuden keinotekoinen pönkittäminen kuriin

Monikulttuurisuuden nimiin vannovassa politiikassa on korostettu tulijoiden oman identiteetin, kulttuurin, uskonnon ja erityislaatuisuuden säilyttämistä, tarvittaessa yhteiskunnan tukitoimin, esimerkiksi järjestöille myönnetyin tuin. Katsomme, että yhteiskunnan ja veronmaksajan tehtävä ei ole tukea tänne vapaaehtoisesti muuttavien ihmisten identiteettiä tai uskonnonharjoittamista.

Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ympärille on rakentunut kuntien ja valtion kustantama neuvojien, konsulttien, koordinaattoreiden ja moninaisuustutkijoiden verkosto, joka elää maahanmuuton ongelmista. Tätä virkakuntaa tulee karsia ankaralla kädellä.

Suomalaisen koulutusjärjestelmän palveltava Suomea ja suomalaisia

Suomalaiset korkeakoulut houkuttelevat vähävaraisia ulkomaalaisia opiskelijoita maksuttomalla opetuksella ja usein englanninkielisillä opetusohjelmilla. Tämän “kansainvälistymisen” väitetään edistävän Suomen kilpailukykyä ja nostavan yliopistotutkimuksen laatua.

Maailman arvostetuimmat oppilaitokset eivät houkuttele huippuyksilöitä maksuttomalla vaan laadukkaalla opetuksella, ohjauksella ja tutkimuksella. Laadun ylläpitäminen edellyttää rahaa, jota kerätään usein varsin korkeillakin lukukausimaksuilla. EU-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille pitää asettaa lukukausimaksut.

Suomen maksuton korkeakoulutus on suomalaisten rahoittama, eikä siihen siksi voi olla subjektiivista oikeutta muilla kuin suomalaisilla. Maksuttomasti opiskelevat ulkomaalaiset syövät oppilaitosten resursseja, vievät opiskelijapaikkoja, eivätkä käytännössä edes jää valmistumisensa jälkeen Suomeen töihin, koska englanninkielinen opetus ei edellytä heiltä suomen kielen opiskelua.

Ei positiivista syrjintää rekrytoinnissa

Monet kunnat suosivat rekrytoinnissaan vähemmistöihin kuuluvia työnhakijoita. Menettelyllä pyritään siihen, että eri etniset ja kielelliset ryhmät olisivat edustettuna julkisen sektorin henkilöstössä väestösuhdettaan vastaavalla osuudella.

Etnisyyteen perustuva “positiivinen” syrjintä on kestämätöntä, sillä ei ole mitään näyttöä siitä, että vähemmistöjen kiintiöedustajat toisivat työyhteisöön lisäarvoa tai parantaisivat heidän edustamiensa vähemmistöryhmien yleistä asemaa. Etnisten vähemmistöjen aliedustus julkisen sektorin työpaikoissa, samoin kuin työmarkkinoilla yleensäkin, selittyy ennen kaikkea kyseisten ryhmien keskimääräisesti heikommilla valmiuksilla kuten kielitaidolla ja koulutustasolla.

Tasa-arvon tulee tarkoittaa mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei lopputuloksen tasa-arvoa. Ratkaisu vähemmistöjen työllistymisongelmiin on työelämävalmiuksien kehittäminen. Yhteiskunnan on tarjottava kaikille samat kouluttautumismahdollisuudet, mutta niiden hyödyntäminen on lähtökohtaisesti yksilön omalla vastuulla.

Kansalaisuuden oltava palkinto

Motivaation kotoutumiseen tulee lähteä maahanmuuttajasta itsestään. Suomen kansalaisuus ei saa olla itsestäänselvyys, vaan se tulee nähdä palkintona jo tapahtuneesta kotoutumisesta. Kotoutumista taas on mitattava mielekkäillä mittareilla kuten kielitaidolla, kyvyllä huolehtia omasta toimeentulostaan ja halulla elää yhteiskunnan sääntöjen mukaan. Myös odotusajan tulisi olla nykyistä pidempi riippumatta siitä, onko henkilö tullut maahan työ-, humanitaarisella vai muilla perusteilla.

On myös selvitettävä mahdollisuudet muuttaa kansalaisuuslainsäädäntöä niin, että jo myönnetty kansalaisuus voitaisiin tietyissä olosuhteissa peruuttaa.
Kaksoiskansalaisuus tulisi sallia vain hyvin poikkeuksellisissa tapauksissa. Suomen passi ei saa olla pelkkä matkustamista helpottava dokumentti, vaan kansalaisuuden pitää ilmentää henkilön sitoutumista uuteen kotimaahansa. Kaksoiskansalaiset voivat muodostaa myös strategisen turvallisuusriskin tilanteessa, jossa jokin ulkovalta katsoo Suomessa asuvien kansalaistensa kuuluvan omaan legitiimiin vaikutuspiiriinsä.

Kotiseutumatkailu ja jihad-turismi

Turvapaikkamenettely on tarkoitettu henkilöille, jotka kokevat kotimaassaan vainoa. Jos humanitaarisin perustein oleskeluluvan, ja mahdollisesti myöhemmin kansalaisuuden, saanut henkilö lomailee kotimaassaan, lähettää sinne lapsiaan “kulttuuria oppimaan”, tai pahimmassa tapauksessa osallistuu siellä sotatoimiin, voidaan päätellä, että hän itse ei pidä lähtömaataan liian vaarallisena. Tällaisissa tapauksissa suojeluntarpeen tulee katsoa päättyneen ja oleskelulupa pitää peruuttaa.

Viranomaisten tietojenvaihtoa kehitettävä

Ulkomaalaislain mukaan se, että ulkomaalainen toistuvasti turvautuu toimeentulotukeen, on peruste oleskeluluvan lakkauttamiselle. Kuitenkin sosiaaliturvaa koskeva lainsäädäntö estää toimeentulotukipäätöksiä tekevää viranomaista ilmoittamasta tällaisista asiakkaista ulkomaalaisviranomaisille. Tämä on esimerkki huonosta lainsäädännöstä, joka estää viranomaista suorittamasta tehtäviään ja joka toimii suoraan vastoin suomalaisen veronmaksajan etua.

Toimeentulotuesta päättäville virkailijoille on asetettava velvoite ilmoittaa toistuvasti toimeentulotukea hakevista ulkomaalaisista ulkomaalaisviranomaisille. Erityisesti EU:n sisäistä “köyhyyssiirtolaisuutta” voidaan tällä tavoin tehokkaasti hillitä.

Paperittomien palvelut ja kerjäläisongelma

Suomessa on sekä valtion että kuntien tasolla keskusteltu maassa laittomasti oleskeleville tarjottavista terveyspalveluista. Perussuomalaisten yksiselitteinen kanta on, että maassa laittomasti oleskelevat on poistettava maasta, eikä heitä pidä houkutella maahan julkisilla palveluilla.

Suomen, kuten muidenkin Länsi-Euroopan maiden, kaupunkeja ovat Romanian ja Bulgarian EU-jäsenyyden alkamisesta lähtien riivanneet näistä maista saapuneet romanikerjäläiset. Kerjäläisyyteen liittyy runsaasti enemmän tai vähemmän järjestäytynyttä rikollisuutta kuten katuryöstöjä, myymälävarkauksia sekä asuntomurtoja.

Näihin ilmiöihin voidaan puuttua tehokkaimmin kieltämällä kerjääminen järjestyslaissa.

Maahanmuuton kustannusten läpinäkyvyyttä kehitettävä

Sosiaaliturvajärjestelmää ja tilastointia on kehitettävä siten, että valtion ja kuntien eri kansalaisuus- ja kansallisuusryhmille maksamat tulonsiirrot ovat eriteltävissä. Vain selkeä ja läpinäkyvä tieto lopettaa maahanmuuttajien saamiin tulonsiirtoihin liittyvän spekulaation ja mahdollistaa maahanmuuton kustannusten realistisen arvioinnin ja ennakoinnin.

Kehitysyhteistyömenojen rahoitusmalli pohdintaan

Kehitysyhteistyö ei perussuomalaisten näkemyksen mukaan kuulu valtiovallan ydintoimintoihin. Tämän vuoksi ei ole perusteltavissa se, että kehitysyhteistyömenot pysyvät entisellään tai jopa kasvavat samalla, kun julkisen vallan perustoimintoja karsitaan. Tavoitteena tulisi olla malli, jossa kehitysyhteistyövarat kerätään vapaaehtoisella verolla tai maksulla.

Riippumatta rahoitusmallista humanitaarisen maahanmuuton aiheuttamat kustannukset pitäisi sisällyttää kehitysyhteistyömenoihin ja ottaa niiden kokonaismäärässä huomioon.

Lisäksi kehitysyhteistyön tavoitteeksi pitäisi ottaa kestävä kehitys kohdemaissa. Afrikka ei voi jatkuvasti olla eurooppalaisen veronmaksajan letkuruokinnassa. Kehitysavun tulee olla tiukan ehdollista, ja se pitää automaattisesti katkaista, jos ehtoja ei täytetä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että apua vastaanottava maa ei saa samanaikaisesti käyttää suhteettomasti omia varojaan asevarusteluun tai hallitsevan eliitin ylellisyysmenoihin. Hyvä hallinto, oikeusvaltio ja kansalaisvapaudet ovat kehitysmaiden taloudellisen nousun avaimia.

Aktiivisena Euroopan unionissa

Euroopan unionissa ajetaan voimakkaasti jäsenmaita sitovaa yhteistä turvapaikkapolitiikkaa sekä “taakanjakomekanismia”, jonka avulla Afrikasta ja Lähi-Idästä tulevia ihmisiä sijoitettaisiin tasaisemmin eri jäsenmaihin. Taakanjako vaikuttaisi voimakkaasti Suomeen tulevien, vaikeasti integroitavien ihmisten määrään ja Suomen omiin mahdollisuuksiin vaikuttaa siihen, kuka tänne muuttaa.

Perussuomalaiset vastustavat taakanjakomallia paitsi siksi, että ei-työperäisen maahanmuuton lisääntyminen ei vastaa kansallista etuamme, myös siksi, että massiivinen siirtolaisuus Eurooppaan on väärä tapa reagoida elintasokuilun synnyttämään siirtolaispaineeseen. Afrikan väkiluvun ennustetaan nousevan tällä vuosisadalla neljään miljardiin. Väestöräjähdys ylläpitää ja pahentaa köyhyyttä, ja EU:n tulee puuttua siihen edistämällä taloudellista toimeliaisuutta, hyvää hallintoa sekä tyttöjen ja naisten asemaa Afrikassa. Avainsana on tulosvastuullinen ja tiukasti ehdollinen kehitysapu. Sotia ja kriisejä pakenevat ihmiset tulee asuttaa ensisijaisesti kriisialueiden läheisyyteen, ja lähtökohtana pitää olla, että ihmiset palaavat koteihinsa heti, kun olosuhteet sen sallivat.

Lopuksi

Suomen on irrottauduttava siitä 25 vuotta jatkuneesta ajatuksesta, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus sinänsä olisivat tarpeellisia tai tavoiteltavia asioita. Siirtolaisuus on yhtä vanha ilmiö kuin ihmiskuntakin, mutta sitä on myös aina pyritty hallitsemaan hyötyjen maksimoimiseksi ja haittojen minimoimiseksi.

Avokätinen hyvinvointivaltio ja avoimet rajat eivät ole yhteensovitettavissa. Korkea veroaste ei houkuttele huippuosaajia, mutta veroilla rahoitetut julkiset palvelut ja tulonsiirrot houkuttelevat elintasosiirtolaisuutta. Nykyisenkaltainen maahanmuutto on omiaan heikentämään huoltosuhdetta ja hyvinvointivaltion rahoituspohjaa sen sijaan, että se parantaisi niitä.

Suomen on pysyttävä avoimena yhteiskuntana niille, joilla on kyky ja halu huolehtia omista asioistaan ja elää talossa talon tavalla. Samalla sen on ehkäistävä kalliiksi tulevien vapaamatkustajien muuttoa. Myös turvapaikkajärjestelmän yleinen hyväksyttävyys paranee, kun sen hyväksikäyttö siirtolaisuuden väylänä tehdään vaikeammaksi.

Tätä ohjelmaa saatetaan tarkentaa vähäisiltä osin kuluvan vuoden aikana.

Muutama täky Illmanin Mikalle

Tätä bloggausta ei tarvitse selitellä. Senaatin oikeusosasto loukkasi oikeudentajuani pahimman kerran ja pistän hanttiin helpoimmalla keksimälläni tavalla: levittämällä sensuurituomion saanutta kirjoitusta. Jos tästä tuomio tulee, niin sehän on vain kunniakasta. Jopa tavoiteltavaa.

3.6.2008

Muutama täky Illmanin Mikalle

Valtionsyyttäjä Mika Illmanin voittoputki jatkui muutama päivä sitten, kun alapäähuumorin suurmies Seppo Lehto tuomittiin kahden vuoden ja neljän kuukauden ehdottomaan vankeuteen ja kymmenien tuhansien eurojen vahingonkorvauksiin useista törkeistä kunnianloukkauksista, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta. Asiaa on puitu pitkin internettiä niin paljon, ettei minun varmaan tarvitse toistella itsestäänselvyyksiä:

a) Lehdon tekemät törkyblogit täyttävät toki minkä hyvänsä tulkinnan mukaiset “törkeän kunnianloukkauksen” kriteerit, mutta

b) Suomessa ei ole koskaan tuomittu ketään kahden vuoden ja neljän kuukauden ehdottomaan vankeuteen tällaisista rikoksista. Mika Illmania en moiti, onhan hän mitä ilmeisimmin sukunimensä arvoinen mies, joka tekee sitä, mitä hänen mielestään on tehtävä, mutta niillä käräjäoikeuksilla, jotka kevään mittaan ovat kiltisti antaneet Mikalle kaiken, mitä tämä kehtaa pyytää, on syytä hävetä.

c) Illman kelpuutti asianomistajiksi ja jättiläiskorvausten saajiksi vain syyttäjäkavereitaan ja kansanedustajia, ei esimerkiksi Teemu Lahtista, jolle Lehdon törkyblogit aiheuttivat mahdollisesti todellista vahinkoa edellisten eduskuntavaalien alla. Ajattelu, jossa julkisuuden henkilön kunnia nauttii suurempaa suojelua kuin rivikansalaisen kunnia, on ollut tähän asti vieras demokraattiselle oikeusvaltiolle.

Kunnianloukkaukset sikseen. Lehto tuomittiin myös uskonrauhan rikkomisesta. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan Lehto rikkoi muslimien uskonrauhaa pilkkaamalla profeetta Muhammadia. Professori Jaakko Hämeen-Anttila on vahvistanut tulkinnan, jonka mukaan Muhammad on islaminuskossa pyhä hahmo.

Valtionsyyttäjä Mika Illmanin ja Tampereen käräjäoikeuden kanta siis on, että profeetta Muhammadin loukkaaminen on laitonta, koska Muhammad on muslimeille pyhä.

(Toisaalta professori Hämeen-Anttila osaisi varmasti vahvistaa senkin, että kristinuskossa Jeesus ja Jumala ovat pyhiä hahmoja. Tämä ei tietenkään estä ketään pilkkaamasta Jeesusta ja Jumalaa vapaasti valitsemallaan tavalla.)

Aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin:

Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.

Ovatko nämä lauseet laittomia? Ne varmasti loukkaavat muslimin uskonnollisia tuntoja. Lähestytään asiaa loogisten ketjujen avulla:

Viisikymppisenä äijänä Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan. Heidän liittonsa “täyttyi” Aishan ollessa 9-vuotias. Voidaan tietysti ajatella, että ajat olivat tuolloin toiset, eikä Muhammadin tekoja pidä arvioida nykypäivän kriteereillä, mutta koska toisaalta olemme viime vuosina oppineet, että 50-luvun koulukirjat olivat rasistisia puhuessaan “neekereistä” (vaikka “neekeri” ei tuolloin ollut kenenkään mielestä rasistinen termi), on kai yhtä lailla paikallaan kutsua 1400 vuotta sitten elänyttä lapsenraiskaajaa lapsenraiskaajaksi.

Mitä on tehtävä, jotta yllä esitetyt, lihavoidut väitteet eivät pitäisi paikkaansa? On väitettävä, että …

a) … koraani ei ole kirjaimellisesti totta (ts. että Muhammad ei yhtynyt 9-vuotiaaseen tyttöön). Tämä ei käy, koska islamilaisen doktriinin ja muslimien näkemyksen mukaan Koraani on kirjaimellisesti otettavaa Jumalan sanaa. Yhtymistä ja Aishan ikää ei siis voida kiistää loukkaamatta muslimeja.

b) … Muhammadin toiminta ei ollut kaikilta osin hyväksyttävää. Tämäkään ei käy, koska muslimien (ja Tampereen käräjäoikeuden) näkemyksen mukaan Muhammadin kritisointi on Jumalan kritisointia ja siten pyhäinhäpäisyä. Rangaistus on kuolema. Muslimit uskovat, että Muhammadin teot olivat Jumalan tahdon mukaisia. Koska lapseen yhtyminen oli Muhammadin teko, myös se oli Jumalan tahdon mukainen.

Kuten näemme, kaikki argumentatiiviset väylät lihavoitujen väitteiden kumoamiseksi on teologisesti tukittu. Muhammadin pedofiiliys ja muslimien sekä Allahin pedofiliamyönteisyys voidaan kiistää vain kiistämällä koraanin kirjaimellinen totuudellisuus tahi Muhammadin asema Jumalan lähettiläänä, jonka teot ovat Jumalan tahdon mukaisia.

Niinpä toistan väitteeni:

Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto.

Seuraava täky kuuluu:

Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Onko tämä väite sopimaton? Kanssakirjoittaja Kekke kanteli Julkisen Sanan Neuvostolle taannoisesta Kaleva-lehden pääkirjoituksesta, jossa päissään tappamisen arveltiin olevan suomalaisten “kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre”. JSN ei ottanut kantelua edes käsittelyyn. Neuvoston sihteeri Nina Porra:

“Kirjoittaja viitannee selvityksiin, joissa humalajuominen on havaittu suomalaisen alkoholikulttuurin erityispiirteeksi. Myös humalan ja väkivallan välillä on todettu yhteyksiä. Ongelman geneettistä taustaa kirjoittaja ei käsittele faktana vaan esittää siitä oman arvelunsa.”

JSN:n päätökset eivät tietenkään ole juridisia ennakkotapauksia, joita inkvisiittori Illmanin tarvitsisi noteerata, mutta koska toisaalta “kiihottaminen kansanryhmää vastaan” on yleisen syytteen alainen rikos, ja koska Illman (jolle asia viran puolesta kuuluisi) ei Kalevan juttuun ole puuttunut, voitaneen tehdä johtopäätös, että negatiivisia, kansallis-geneettisiä stereotypioita saa julkaista, kunhan niitä ei käsitellä faktana.

Emmehän voi ajatella, että Suomessa eri ihmisiä koskisivat eri säännöt.

Kaikki somalit eivät tietenkään ryöstä tai loisi verovaroilla, mutta eivät toisaalta kaikki suomalaisetkaan tapa päissään. Somalit, joita on 0.2 prosenttia Suomen kokonaisväestöstä, tekevät 12 prosenttia poliisin tietoon tulleista ryöstöistä. Yksi Suomessa asuva somali kymmenestä käy työssä. Ryöstely ja loisiminen ovat somalien lukumäärään suhteutettuna paljon tavallisempia ilmiöitä kuin humalassa tappaminen suomalaisten keskuudessa. Niinpä esitän uudelleen arveluni (jota en käsittele faktana):

Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Näissä merkeissä toivotan Mikalle hyvää päivän jatkoa.

(Kirjoitus julkaistu alunperin 3.6.2008 sivulla http://halla-aho.com/scripta/muutama_taky_illmanin_mikalle.html)

Poliittinen historiani, vaan ei Taisteluni

Viime viikolla Helsingin Sanomissa (30.12.) julkaistiin juttu, jossa povattiin Perussuomalaisille kuusi paikkaa Uudenmaan vaalipiiristä tulevaan eduskuntaan. Olin mainittu yhtenä vahvana läpimenijänä Timo Soinin imussa. Kuvatekstissä oli pienen pieni, mutta kannaltani tärkeä epätarkkuus lauseessa: “Vaikutti nuorempana vuonna 1993 perustetussa Isänmaallinen Kansanliike -järjestössä.” 

Oikein ja väärin. 

Oikein on se, että vaikutin vuonna 1993 Seinäjoella perustetussa IKL:ssä, mutta se oli eri yhdistys, kuin mikä nyt tunnetaan saman lyhenteen kanssa nimellä Isänmaallinen Kansanliike jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään tekemistä, ja jonka kanssa en tahdo tulla yhdistetyksi. Epäselvyyden taustalla on monimutkaisen oloinen kuvio, jonka yritän lyhyesti selostaa: 

Vuosina 1993-1998 toimi Isänmaallinen Kansallis-Liitto -IKL- ry (rek.no 167.122) -niminen yhdistys, jonka jäseneksi liityin 1993 lopulla ja joka osaltani päättyi 1998, kun tominta mielestäni kuoli. Tällöin jätin (puolue)poliittisen toiminnan ja aktiivisuus siirtyi Suomen Sisuun. Vuonna 2004 liityin Perussuomalaisiin. 

Nykyinen Isänmaallinen Kansanliike rp/ry on sama oikeushenkilö (rek.no 159.433), kuin myös 1993 Lahdessa perustettu Isänmaallinen Oikeisto ry ja sittemmin nimellä Suomi Nousee – Kansa yhdistyy ry toiminut ja sen jälkeen vielä Suomi – Isänmaa rp:ksi nimensä muuttanut Väinö Kuisman johtama uusnatsivaikutteinen yhdistys. Tämä ryhmän kanssa en ole ollut tekemisissä kuin viileän diplomaattisesti. 

Sekaannuksen siemen tuli siitä, kun vuonna 2006 IKL:n puheenjohtaja käytännössä katsoen “osti” yhdistyksen Kuismalta, tämän vetäytyessä julkisesta toiminnasta. En tunne yksityiskohtia, mutta tiedän sen että jotain taloudellista kompensaatiota Kuismalle tuli luopumisesta yhdistyksen johdosta ja jäsenyydestä. 

Helsingin Sanomat oikaisi asian seuraavana päivänä (31.12).

Koska poliittisesta historiastani on liikkunut internetissä monenlaisia juttuja ja kun Wikipedian artikkelissakin on väärää tietoa, katson aiheelliseksi käydä seikkaperäisesti läpi tähänastisen poliittisen taipaleeni. Bloggaus on pitkä, mutta silti parhaani mukaan tiivistetty. Pohjana on ollut mini-CV, jonka laadin Maassa maan tavalla –teosta varten.  

***

Olen aina aivan pienestä lapsesta asti ollut jollain tavalla yhteiskunnallisesti orientoitunut. Muistan kuinka Legoilla ja Playmobileillä ja muilla 70/80-luvun lelusarjoilla kavereiden kanssa leikkiessämme toin mukaan yhteiskunnallista taustaa varsinaisen “päähenkilöiden” toiminnan oheen. Aikanaan siitä syntyi legovaltioita, jolle kehittyi omaa historiaansa ja sosiaalisia syy-seuraussuhteita. 

Kotini oli kuitenkin täysin epäpoliittinen eivätkä vanhemmat valtion virkamiehinä puhuneet politiikkaa lainkaan. Ainoita muistikuviani on tapahtuma, joka ajoittuu 1983 kunnallisvaaleihin. Olin mukana äänestysreissulla ja näin naapurin sedän nimen listalla. Poistuessamme äänestyspaikalta kysyin innokkaasti isältäni että äänestimmekö naapurin setää. Vastaus oli lyhyt ja selvä: “Emme, koska naapurin setä on vasemmistolainen” (SDP). Minulle tämä tuolloin tarkoitti tien vasemmalla puolella asumista ja hyväksyin vastauksen ilman lisäkysymyksiä. 

Luin lapsena paljon tietokirjallisuutta ja erityisesti maailmanhistoriaa käsittelevää sarjaa. Ne kiinnostivat aitoina tarinoina fiktiota enemmän. Maailmanhistoria näyttäytyi toisiaan seuraavina tapahtumina raadollisena ja vääryyksien täyttämältä ja erityisesti Suomen kohtalo Neuvostoliiton naapurina kosketti. Aikana jolloin veteraanit eivät vielä oikein olleet arvostettuja ja jolloin Neuvostoliiton ohjukset olivat äänekkään vähemmistön mielestä rauhanaseita, ei isänmaallis-oikeistolaista maailmankatsomusta leijaillut ympäristössä avoimesti. Minä omaksuin sen lukemalla vasemmistohapatuksesta vapaassa ympäristössä.

Koulun alettua minusta tuli partiolainen ja partioliike on aina ollut vahvasti kiinni yhteiskunnassa, joskin tiukasti irti puoluepolitiikasta. Partioliike on osaltaan yksi kansalaisyhteiskunnan primus motor. Suomen Partiolaisten määritelmä partiolle alkaa lauseella “Partio on vastavoima ‘Miks mun pitäis’ ja ‘Ei kuulu mulle’ -asenteille” . Partiotoiminta loi arvoperustani ja vaikka en ole enää aktiivitoiminnassa mukana, määrittelen itseni edelleen partiolaiseksi. Ala-asteella eräs parhaimmista kavereistani oli maahanmuuttajan poika vaikka tuolloin ei tällaista termiä vielä ollutkaan ja tuli myöhemmin mukanani partioon. 

Ympäröivän maailman tapahtumat alkoivat kiinnostaa Irakin hyökättyä Kuwaitiin. Kotimaan asiat eivät tuolloin kiinnostaneet, mutta teksti-tv:stä ja uutisista seurasin erityisesti Persianlahden sodan kehittymistä. Varsinainen poliittinen herätteeni tapahtui joulukuussa 1992, kun olin auttelemassa silloisen tyttöystäväni lippukunnan joulujuhlan järjestelyissä ja tuli hetki, jossa jouduin odottelemaan juhlatilan aulassa. Siinä odotellessani lehtivalikoimasta osui käsiin Vaihtoehto EY:lle -tiedotusläpyskä, jonka muistan ottaneeni vähän epäuskoisen huvittuneena käsiini ajatuksella, sillä siihen asti olin kaiketi melko kritiikittömästi hyväksynyt yhteiskunnallisen establismentin näkemyksen Suomen liittämisestä silloisiin Euroopan yhteisöihin ja myös protohopparina “sanoitellut” voimakkaasti siirtolaisuutta tukevia lyriikoita pöytälaatikkoon. 

En vielä tuon lehden lukemisen jälkeen muuttanut kantaani, mutta särön se teki muuten eheään ja viattomaan maailmankuvaan. Poistuessamme paikalta tiedustelin tyttöystävältäni tämän kantaa EY:hyn ja tämä oli ensimmäinen kerta kun kysyin keltään tämän poliittista mielipidettä. Tästä alkoi kiinnostus kotimaan ajankohtaisia ja maan tulevaisuutta koskevia asioita kohtaan. 

Aloin tutkia puolueita ja yleispoliittisia kansalaisjärjestöjä sillä mielellä, että liittyisin johonkin niistä. Mikään ei kuitenkaan vakuuttanut siinä määrin, että olisin ryhtynyt toimenpiteisiin ja niin asia siirtyi eteenpäin. Asiassa oli se hyvä puoli, että saatoin tutustua monipuolisesti eri näkemyksiin ja muodostaa omani ilman minkään puolueen tai organisaation koulutusta ja ohjausta. 

Järjestäytyminen nytkähti eteenpäin kun kesällä 1993 olin Helsingissä seuraamassa judokilpailuja. Lounastauolla näin edessäni olevalla Hakaniemen torilla traktoreita ja Suomen lippuja ja kasan perunaa. Menin uteliaana katsomaan tapahtumaa ja kävi ilmi että joku uusi poliittinen liike jakoi ruokaa laman kourissa nälkää näkeville. Käteeni työnnettiin lehti ja esite ja kehotettiin liittymään. En tietenkään tehnyt sellaista ilman perehtymistä ja palasin kisapaikalle, jossa tutustuin saamaani materiaaliin yhdessä kavereiden kanssa. Isänmaallinen Kansallis-Liitto oli komealta kalskahtava ja kokonaisuuskin vaikutti kiinnostavalta, mutta kuten muutkin puolueet, ei tämäkään vastannut täysin omia ajatuksiani ja asia jäi silleensä. Lisäksi omat varaumani tämän nimistä ja isänmaallisuutta vahvasti korostavaa järjestöä vastaan pitivät vielä etäisyyttä yllä.

(Tekisi mieli analysoida tuo liitto-ohjelma ja sen minuun vedonneet seikat tässä yhteydessä, mutta pitääkseni bloggauksen edes jossain kohtuudessa pituudeltaan, jätän sen myöhemmäksi jos kiinnostusta riittää.) 

Hieman yllättäen asialle piti marraskuussa tehdä jotain kun hyvän ystäväni kanssa väittelimme lukion portailla, hieman pilke silmäkulmassa erinäisistä asioista. Juuri hieman ennen tunnin alkua olimme päässeet väittelemään siitä, kumpi meistä olisi isänmaallisempi ja kun kello ensimmäisen kerran soi, iskin pöytään sinänsä katteettoman väitteen että olisin IKL:n jäsen. Tämä sai kaverini hetkeksi pohtimaan sekä luovuttamaan ja myöntämään minun olevan häntä isänmaallisempi. Kotiin päästyäni minun oli sitten leikattava jäsenhakemus lehdestä, täytettävä se ja vietävä postiin. Nuoren jäsenen liittymis- ja jäsenmaksu 30 markkaa oli tuolloin melko iso raha ja ennen maksamista ja kirjeen sulkemista vietin melko tovin asiaa vielä punniten.

Olin mukana paikallisella tasolla IKL:n toiminnassa, mutta varsinainen aktiivinen vaihe alkoi keväällä 1996 kun avautui mahdollisuus päästä melko kohtuullisella hinnalla Pariisiin kun Front National oli kutsunut järjestön vierailulle. Sen jälkeen minut valittiin järjestön hallitukseen. Tätä ennen olin aktiivipartiolaisena saanut tehtäväksi tehdä ehdotelmia IKL:n nuorisotoiminnan järjestämiseksi ja teinkin muutamia erilaisia esityksiä. Pahaksi onneksi ajattelematon Ajan Suunnan toimitus julkaisi etusivullaan yhden minun nimissäni, ehkä juuri sen hassuimman. Aivan kun siinä ei olisi ollut tarpeeksi, oli mukaan liitetty kuva sotia edeltäneeltä ajalta, sekä suomenkielinen versio kansallissosialistien hymnistä. Sain tietää asiasta vasta liian myöhään, eikä painatusta voitu enää keskeyttää. Tämän seurauksena mm. Wikipediaan on ujuttautunut faktoidi, jonka mukaan olisin vaikuttanut nuorisojärjestö Sinimustissa. Todellisuudessa sellaista järjestöä ei ole edes ollut.

Muista ehdotelmista muistan ”Isänmaallinen Nuoriso – IN”, joka olisi violetin tunnusvärinsä kanssa ollut lähimpänä muita poliittisia nuorisojärjestöjä ja jonka perustava kokouskin ehdittiin pitämään Töölön Ateljé Finnessä. Lisäksi oli tuolloin vähän raakileeksi jäänyt protosisu, jonka eräänlainen lopputulema myöhempi Suomen Sisu on.

Hallitustyöskentely alkoi innolla, mutta muistan hieman turhautuneeni siihen, että varsinaista toimintaa ei saatu kehitettyä. Kävin ahkerasti ulkomailla edustamassa, muun muassa lomilla kesken asepalveluksen. Loppukeväästä 1998 alkoi näyttää siltä, että IKL:n elinkaari alkoi olla ratkaisuvaiheessa ja aloimme erään kaverini kanssa kehittämään ajatusta uudesta kansallisesta nuorisojärjestöstä.

Ajoitus oli hyvä. IKL:n kuolonkorahdus kuului loppukesästä, kun järjestö julistautui yksipuoleisesti puolueeksi, koska oikeusministeriö oli hävittänyt kerättyjä kannatuskortteja. Epävirallisesti oli annettu ymmärtää, että sillä nimellä ei koskaan merkitä puoluetta rekisteriin. Samaan aikaan kehitimme ”Suomalainen nuoriso” –työnimellä olevaa järjestöä Suomalaisuuden Liiton siipien suojissa.

Viimeinen IKL:n kokous oli joskus syksyllä ja 6.11.1998 perustettiinkin Suomen Sisu ry, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi minut hieman yllättäen valittiin. Suomen Sisun alku oli vahvasti erään perustajajäsenen paleokonservatiiviseen maailmankatsomukseen nojaava, mutta kasvu oli silti nopeaa. Kun Sisua sitten vuonna 2000 ryhdyttiin perustamaan uudelleen uuteen muotoon, pääsin asiassa pääasialliseksi vaikuttajaksi ja synnytimme yhdessä muiden aktiivien kanssa modernin kansallismielisen kansalaisjärjestön. Tässä vaiheessa saimme Suomen kansallismielisen liikkeen historian ensimmäisen liberaalihenkisen järjestöjohdon ja samaan aikaan tutustuin myös mukaan tulleeseen Jussi Halla-ahoon

Tätä seurasi myöhemmin kansallisen liikkeen ensimmäinen tunnettu demokraattinen johtajavaihdos ja tätä kirjoitettaessa Suomen Sisun käräjien, kuten hallitusta kutsutaan, jäsenet ovat kaikki perustamisvaiheen jälkeen liittyneitä ja puheenjohtajakin on väljästi näin nykytermein ilmaistuna maahanmuuttajataustainen, mutta sääntöjen edellyttämällä tavalla syntyperäinen Suomen kansalainen. 

Järjestöjohdossa on käytännössä pakko toimia omalla nimellään ja persoonallaan, vaikka tuona aikana ilmapiiri oli aika ahdistava ja monet sittemmin tunnetut ajattelijat kirjoittivat vielä tuolloin nimimerkillä. Aika ajoin kuulimme vakavasta poliittisesta syrjinnästä julkisen sektorin työelämässä ja koulumaailmoissa. Erityisesti akateemisten ihmisten poliittisia vapauksia rajoitettiin voimakkaasti. Itse olen vältellyt julkista sektoria ja ollut aina yksityisellä sektorilla, enkä yhtä tapausta lukuun ottamatta kokenut poliittista syrjintää työelämässäni. Voi olla, että julkinen kansalaisjärjestövaikuttaminen saattoi sulkea joitakin ovia edessäni, mutta onneksi vaihtoehtoja aina riitti.

 Yhtenä merkittävimpänä yhteiskunnallisena saavutuksenani pidänkin poliittisen ilmapiirin vapautumista, sillä nykyään isänmaallisuus ja maahanmuuttokritiikki eivät ole vain sallittuja mielipiteitä, vaan jopa keskeisiä valtakunnallisia keskustelunaiheita, josta jokaisella tulisi olla jonkinlainen mielipide.

Sisun perustamista seurannut kymmenvuotinen jakso omaa yhteiskunnallista historiaani on lähestulkoon yhtä kuin Suomen Sisun historia, joten en käsittele sitä nyt, vaan jätän sen (toivottavasti) joskus julkaistavan Sisun historiikin asiaksi. Sisu on metapoliittinen järjestö ja sen sisässä käytiin 2000-luvun alussa keskustelua siitä, että tulisiko pysyä kokonaan puolepolitiikan ulkopuolella vai mennä mukaan vaikuttamaan. Kun yhteisymmärrys poliittisen vaikuttamisen välttämättömyydestä asiamme edistämiseksi oli saavutettu, alkoi keskustelu siitä, että pitäisikö liikkeellä olla oma puolue vaiko vaikuttaa olemassa olevien kautta. Myös ajatusta Sisun järjestymistä sellaisenaan puolueeksi pidettiin jäsenistössä esillä, mutta johdossa katsoimme että Sisun kaltaiselle sitoutumattomalle kansalaisjärjestöllekin on oma paikkansa. Ensin pääasiassa hahmoteltiin uutta kansallista puoluetta, mutta lopulta päädyttiin siihen, että rintaman on oltava leveä ja vaikutusta on tapahduttava läpi puoluekentän. Tätä varten kuitenkin tarvittiin yksi painostuspuolue, jonka uhka muuttaisi muitakin.

Perussuomalaisten tuolloin tuoreehko puheenjohtaja Timo Soini oli jo pari vuotta aiemmin julkisuudessa linjannut näkemyksiään Suomeen tarvittavasta ”oikeistopopulistisesta” puolueesta ja muutenkin pieni ja sisukas puolue vaikutti sopivalta tuohon tarkoitukseen kasvatettavalta. Olin tarkkailijana kesällä 2004 Järvenpäässä Perussuomalaisten kokouksessa ja siellä tiedusteltiin halukkuuttani lähteä ehdolle kunnallisvaaleihin. Espoossa oli vielä niin erinomainen tilanne, että vaalit käytäisiin Espoon Sitoutumattomien rintamassa, joten minun ei tarvinnut osallistuakseni sitoutua puolueeseen. Vaalikampanjan aikana tutustuin paremmin puolueen ihmisiin ja johtohahmoihin ja vaalien jälkeen liityin puolueeseen.

Tässä välissä ehdin tekemään ensimmäisen valtakunnallista julkisuutta saaneen tekoni, kun julkaisin kohua herättäneet Muhammed-piirrokset alkuvuodesta 2006. Kuvien julkaisua seurannut mediamyllytys oli raskasta, mutta preppasi hyvin tulevaan. Näihin aikoihin ajoittuu silloisen työnantajani, monikansallisen tietoturva-alan pk-yrityksen toimintojen siirto pois Suomesta. Tässä yhteydessä poliittinen aktiivisuuteni vaikutti ulkomaalaisen työnantajan suhtautumiseen, ja jouduin muun muassa jälkikäteen peräämään saataviani Palkkaturvan kautta.

Osallistuin myös vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, jonka kampanjan aikana kohtasin vielä kilpailijoiden suunnalta paljon ennakkoluuloja ja sokeaa tuomitsemista, mutta onneksi myös muutamia aidosti ajattelevia ihmisiä, jotka olivat valmiita tarkistamaan omaa kantaansa. Muutamat kilpaehdokkaat tulivat loppumetreillä toteamaan olleensa aiemmin väärässä minun (ja kaltaisteni) suhteen. Perussuomalaiset menestyikin hyvin ja vielä ennakkoäänten perusteella näytin tulevan valituksi, mutta äänisaalis jäi lopulta 360 äänen päähän valituksi tulemisesta. Ensikertalaiselle se oli kuitenkin hyvä saavutus ja nyt olen varakansanedustaja. 

Sisulaisten eduskuntavaalimenestyksen seurauksena alkoi jo ilmetä orastavaa julkista keskustelua maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmista, mutta aihe pysyi edelleen marginaalissa. Myös vihamielisyyksiä saatiin edelleen kohdata ja näitä raamattua lukevia piruja putkahti esiin yllättävistäkin paikoista. Jouduin tarkistamaan arvostustani monen älähtäneen kohdalla. 

Kunnallisvaaleissa 2008 kannatukseni moninkertaistui ja tulin valituksi toiseksi eniten ääniä saaneena perussuomalaisena Espoon kaupunginvaltuustoon. Muualla Suomessa sisulaiset ja muut kriitikot menestyivät erinomaisesti ja pienten käynnistyskipujen jälkeen julkinen keskustelu maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on lähtenyt käyntiin ja hiljalleen oikeaan suuntaan. Nykyään näillä mielipiteillä ei enää kohtaa silmitöntä ja kiihkomielistä, lähes uskonnonomaista vastarintaa. Pienen totuttelun jälkeen ihmiset ovat valmiita ainakin yrittämään keskustelua, mutta tässä Suomi tarvitsee vielä vetoapuamme.

Seinäjoki – Jyväskylä – Helsinki

Seinäjoen puoluekokous on takana ja kaikesta viikonlopun aikana tapahtuneesta on paljon sanottavaa. Seinäjoen osalta viittaan silminnäkijäraporttiin ja omalta osaltani lisään hallitusvaalituloksen ja puolueen lähiajan tavoiteohjelmaan tekemäni esityksen.

Puoluehallituksen kuuteen avoimeen paikkaan esitettiin 25 perussuomalaista ja 21:n kannatus riitti vaaliin osallistumiseen. Viimeinen valituksi tullut sai 62 ääntä oman saaliini jäädessä 50:een. Juho Eerola sai 52 ja Maria Lohela tuli valituksi 76 äänellä.

 

Seuraavana päivänä käsiteltiin sääntö- ja ohjelma-asioita ja tein seuraavan esityksen lähiajan tavoiteohjelmaan:

 

 

Käsittelylistan § 19: Ohjelma-asiat

 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät perussuomalaiset!

 

Viimeaikaisten sinänsä valitettavien tapahtumien seurauksena ovat eräät painostusryhmät käyttäneet tilannetta härskisti hyväkseen omien poliittisten tarkoitusperiensä ajamiseen. Tämä on innostanut Jouni Laihon päälliköimän Arpajais- ja asehallintoyksikön (AAHY) rikkomaan lakia, antamalla lain suomia kansalaisen oikeuksia rajoittavia ohjeita ja määräyksiä aselupaviranomaisille.

 

Tilanne muistuttaa kovin tsaarinaikaisia sortokausia. Tällöin maamme virkamiehet joutuivat tekemään henkilökohtaisesti päätöksen lain noudattamisen tai lainvastaisen hallintomääräykseen alistumisesta. Lakia kunnioittavia viranomaisia erotettiin ja karkotettiin Siperiaan kunnes tasavallan aika koitti ja laillisuus voitti.

 

Esitän, että Perussuomalaisten lähiajan tavoiteohjelmassa kiinnitetään huomiota laillisuusvalvontaan ja erityisesti siihen, että Suomessa yksityinen aseenomistus olisi jatkossakin mahdollista ilman kohtuuttomia vaatimuksia, ja ettei Suomi alistu EU:n ja YK:n aserajoituksiin ja täyskiellon vaatimuksiin.

 

Asia on tärkeä jo siksikin, että jokainen diktatuuri ja totalitaristinen järjestelmä ovat rakentuneet kansalaisten aseistariisumiselle.

 

Kiitos!

 

Teemu Lahtinen, Espoo

 

 

 

Lisäksi pari huomionarvoista seikkaa kokouksen alkupäästä:

 

– Kun Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Raimo Ristilä (kok.) piti tervetuliaispuhettaan, astui Jussi Halla-aho täpötäyteen Seinäjoki-saliin ja oli huvittavaa seurata, kun joka ainoa kamera ja valtaosa ihmisten päistä kääntyi seuraamaan häntä Ristilän jäädessä puhumaan ikään kuin “tyhjälle salille”.

 

– Timo Soinin mittavassa avajaispuheessa oli paljon asiaa ja värikkäitä kielikuvia. Näistä on varmasti kerrottu mediassa jo ennestään, mutta huomioin maahanmuuttoteeman käsittelyä, josta voi lukea mm Aamulehdestä. Soini teki puheessaan myös selväksi, että puoluetta puolustetaan 360 astetta eikä mitään laitaa jätetä hyökkäysten armoille. Tämä on merkki vahvasta ja mediassa levitetyistä huhuista huolimatta yhtenäisestä puolueesta.

 

* * *                                     * * *                                     * * *

 

Myös muualla kun Seinäjoella sattui ja tapahtui. Jyväskylässä Vihreiden väistyvä puheenjohtaja Tarja Cronberg julisti Vihreät Perussuomalaisten vastavoimaksi ja hieman myöhemmin Stefan Wallin ehätti mukaan kilpailuun. Seinäjoella julistettiin moneen eriotteeseen Perussuomalaisten olevan vastavoima ääliöille, mutta nämä kommentit pitää asettaa oikeaan mittasuhteeseen. Toisin kuin RKP ja Vihreät, Perussuomalaiset on jatkossakin yhteistyökykyinen ja -haluinen puolue.

 

“Se huutaa eniten, joka pelkää eniten” pitää paikkaansa ja huutokuoroon on jo liittynyt Keskustakin varapuheenjohtaja Rantakankaansa suulla. Keskustakin on menettämässä yhtä parlamenttipaikkaa.

 

RKP:n suomalaisvihamielistä asennetta ei tarvitse analysoida sen enempää. Koko puolueen olemassaolo ja politiikan perusta on suomalaisten vihaamisessa ja puolue jakaa edelleen perustajansa Axel Olof “suomalaiset ovat mongoleja” Freudenthalin nimissä ansiomerkkiään.

 

Vihreiden voimakas antipatia sen sijaan kaipaa vähän tonkimista. Perussuomalaiset ei ole mitenkään leimallisesti ympäristöllisesti vastakkainen puolue ja monissa sosiaalisissa kysymyksissäkin linja on samansuuntainen. Kuntapolitiikassa persut ja vihreät monesti löytyvät samalta puolelta. Puolueet eivät myöskään kilpaile samoista äänestäjistä, joten kovin pinnallinen syy ei juopaa aiheuta.

 

Lauantai-iltana pohdimme asiaa Sampo Terhon kanssa. Ilmaan nostettiin ajatus, että perustava ero puolueissa on näkemys siitä, missä päätöksenteko tulisi tapahtua. Läheisyysperiaate elää molemmissa vahvana, mutta voimakkaasti kärjistäen Vihreät edustavat “maailmanhallitusta” kun Perussuomalaiset ovat yhteistyötä tekevien kansallisvaltioiden asialla.

 

Tämä päätöksenteko-asia ja muuttoliike ovat molemmat asioita, jotka tuovat politiikan takaisin politiikkaan. Kyseessä lienee yhtä merkittävä poliittinen jakolinja, kuin 1900-luvun alun suhtautuminen sosialismiin.

Sananen siitä mistä kaikki odottavat sanasen sanottavan

Hei kaikille pitkästä aikaa!

Kaikensorttiset itseen, työhön ja järjestöelämään kuin myös politiikkaan liittyvät kevätkiireet ovat pitäneet blogini hiljaisena, mutta nyt kun huhtikuu lähenee loppuaan ja sitä myöten eräs kuukausia Suomen poliitkulttuurielämää kuohuttanut tapahtumasarja saa vähintäänkin välinäytöksensä, on annettava näytelmästä väliarvio.

Tarinaan mahtuu komediaa, jännitystä, yllättäviä käänteitä, petoksia ja viettelyitä. Lajityyppiä on vaikea arvioida ennen kuin show on katsottu loppuun, mutta olemme noin puolivälissä draamaa. Näytelmän henkilöt on esitelty ja heidän ristiriitaiset tavoitteensa ovat luoneet kuohuttavan konfliktin, jota on kehitelty suurempiin mittakaavoihin ja siten ladattu jännitystä kliimaksivaiheeseen. Kuten pörssikurssien huippuja ja pohjia, on tämän näytelmän vaiheita vaikea arvioida muuten kuin jälkikäteen. Joko saamme nähdä tarinan kliimaksin ensi maanantaina tai siitä seuraavan reilun kuukauden aikana.

Tapahtumat sijoittuvat epätäsmälliseen aikaan, johonkin geneeriseen eurooppalaiseen kaupunkiin, sitä ympäröivään provinssiin ja liittyvät läheisesti ylikansallisen valtakunnan parlamentin valintaan. Protagonistimme eli draaman päähenkilö on on esinäytökseen tultaessa ehtinyt menestyä paikallisesti julkisen viran tavoittelussa ja tullut valituksi kaupunkinsa valtuustoon. Vahvaan kannatukseensa sekä kaupungissa että provinsissa tukeutuen riippumaton päähenkilö on tehnyt yhteistyötä poliittisen ryhmän kanssa.

Esinäytöksessä päähenkilö tarjoutuu jatkamaan menestyksellistä yhteistoimintaa myös jatkossa liittämällä kasvavan kannatuksensa osaksi ryhmän menestystä. Päähenkilölle ja kannattajilleen on ryhmästä suoraan luvattu, tai ainakin voimakkaasti annettu ymmärtää, että yhteistyö jatkuu ja että ehdokkuus ryhmässä on varmaa. Aurinko paistaa ja tyytyväisyys vallitsee yhteisössä. Odotukset ovat korkealla.

Draama pääsee liikkeelle kun tarinan konflikti esitellään. Näytelmän seuraajille tuntemattomien episodien seurauksena poliittinen ryhmä kuitenkin pettää lupauksensa tai ainakin päähenkilön ja hänen kannattajiensa odotukset, ja kieltäytyy yhteistyöstä; ainakin tällä kertaa. Pettymys valtaa rahvasta ja luottamus ryhmää ja sen eliittiä kohtaan ailahtelee voimakkaasti. Kansanjoukoista vaaditaan päähenkilöä jatkamaan sisukkaasti vaikka yksin ilman ryhmän tukea ja luvataan aiempaa enemmän rahvaan tukea. Osa kiivastuu ja kiroaa puolueen alimpaan, helvetin yhdeksänteen piiriin, kun taas osa edelleen toiveikkaina pyrkii osoittamaan tukea ehdokkailleen ja alkaa keräämään provinssista kannatusta näyttääkseen voimansa.

Konfliktia kehitellään ja tarinan henkilöiden asemaa komplisoidaan yhtäältä valtaeliitin painostuksella ja toisaalta puolue-eliitin äkkipikaisella reagoinnilla ja rahvasta halveksivilla herjoilla. Eliitti syyttää rahvasta kilpailijoikseen ja solvaa sitä näiden päähineistä ja linkoaa herjan yksinkertaisen kansan monimutkaisista vaikuttimista ja motivaatiotekijöistä. Rahvas on ymmällään ja vihoissaan saamastaan kohtelusta. Se muistelee suuren runoilijan sanoja herraskoituneista rengeistä ja yrittää järkeillä asiaa, mutta taisteluasemat on jo sijoitettu paikoilleen. Päällystön kunnia on tullut juoneen mukaan.

Kulissien takana päähenkilöä vietellään eri tahoilta ja kosiskellaan kilpaileviin ryhmiin ja jättämään ehdokkuutensa. Muistutetaan siitä kuinka ohut ja epävarma päähenkilön elanto onkaan ja että kuinka suuria rikkauksia lahjojat voisivatkaan tarjota, jos vain päähenkilö ymmärtäisi jättää leikin sikseen. Estradille talutetaan sielunvihollinen kuiskimaan kultaisia sanoja helpommasta, joskin kunniattomasta elämästä. Päähenkilön tuskaa vaihtoehtojen punnituksessa ja eri tahojen puristuksessa ilmennetään hyvin ja jännite kasvaa lähes sietämättömäksi. Käsikirjoittaja on onnistunut tehtävässään!

Väliaika! Kahvia ja pullaa!

Valmistellaanko Vihreissä joukkotuhontaa?

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Vihreät Naiset ry on tehnyt tutkintapyynnön Jussi Halla-ahon parin vuoden takaisesta kirjoituksesta Monikulttuurisuus ja nainen. Kunnallisvaalien jälkeen käynnistynyt Suomen politiikassa ennen näkemätön hyökkäys, jossa hallituspuolue Vihreät eri bulvaaneineen hyökkää oppositiopuolue Perussuomalaisten kimppuun useilla eri tahoilla on ohittanut kaikki muut poliittiset aiheet, jotka eivät liity globaaliin taloustilanteeseen.

Hallituspuolue Vihreät on katsonut aiheelliseksi kuormittaa poliisi- ja oikeuslaitosta omien poliittisten tarkoitusperiensä ajamiseen. Se on omaksunut amerikkalaisperäisen SLAPP-hyökkäyksen omaan toimenpidevalikoimaansa ja pyrkii häiritsemään Perussuomalaisten keskeisiä toimijoita lautakuntapaikkaneuvottelujen aikaan. Merkille pantavaa on, että Vihreiden Naisten pääsihteeri ja toinen tutkintapyynnön allekirjoittaja on Sirpa Hertell, joka on myös Espoon Vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja ja siten osallinen samoissa neuvotteluissa kuin järjestön häiritsemän Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini. Hertell, jonka tunnen teknisen lautakunnan puheenjohtajuudesta fiksuna ja osaavana henkilönä tekee siis silkkaa politiikkaa.

Ikävää on, että politiikkansa toteuttamiseksi hallituspuolue valjastaa toimeen poliisilaitoksen.

Vaikka pidän tapausta lähinnä farssina ja suhtaudun erittäin varauksellisesti politiikantekoon oikeuslaitoksessa, olen sitä mieltä, että Vihreille on näytettävä tien olevan kaksisuuntainen. Hallituspuolue Vihreiden naisjärjestön esimerkin rohkaisemana olen lähettänyt seuraavan tutkintapyynnön poliisille:

TUTKINTAPYYNTÖ

Pyydän poliisia tutkimaan ovatko helsinkiläinen Jehki Härkönen sekä Helsingissä ilmestyvä Vihreä Lanka-lehti syyllistyneet rikokseen julkaistessaan 14.11.2008 kirjoituksen, joka on otsikoitu ”Rasistisen vaalivoiton myytti” (liite).

Kirjoituksessa Härkönen mainitsee ensin Suomen poliittisesta tilanteesta, Timo Soinista ja perussuomalaisista oman käsityksensä, jonka jälkeen toteaa: ”Iso osa väestöstä on paskiaisia”.

Edelleen myöhemmin kirjoituksessaan Härkönen tuo ilmi aikeensa: ”jos haluamme tuhota perussuomalaiset”, jonka ilmaisee monikkomuotoa käyttäen.

Kirjoittaessaan pienellä sanan ”perussuomalaiset” Härkönen ei selvästi puhu rekisteröidystä puolueesta kannattajineen, vaan voi mahdollisesti tarkoittaa Suomen kantaväestöön kuuluvia yksilöitä. Hän on jo aiemmin leimannut kyseisen kansanryhmän ”paskiaisiksi” ja sitten puhuu tuhoamisesta.

Rikoslain 11 luvun 1 ja 2 pykälä määräävät joukkotuhonnan ja sen valmistelun kielletyiksi rangaistuksen uhalla. Rikoslain 11 luvun 10 pykälä määrää rangaistuksen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Tarkoitti Härkönen sitten etnistä kokonaisuutta ”perussuomalaiset” tai poliittista ryhmää ”Perussuomalaiset rp:n jäsenet ja kannattajat” on syytä epäillä Härkösen ja siten Vihreän Langan syyllistyneen yhteen tai useampaan rikokseen.

Pyydän poliisia tutkimaan ovatko Härkönen ja Vihreä Lanka syyllistyneet edellä mainittuihin rikoksiin sekä kuinka pitkällä heidän valmistelunsa joukkotuhontaan ovat. Edelleen pyydän, jos tarvetta ilmenee, poliisia keskeyttämään joukkotuhonnan valmistelun ja estämään sen toimeenpanon.

Molemmat rikokset ovat yleisen syytteen alaisia rikoksia.

Ystävällisin terveisin,

Teemu Lahtinen
Espoo
 

Tutkintapyynnön laadittuani havahduin toteamaan, ettei se olekaan niin kaukaa haettu kuin mitä Vihreiden naisten tutkintapyyntö on. Lienee yleisessä tiedossa, että Vihreän liikkeen ytimessä on niin sanottu syväekologinen blokki (2), joka on avoimesti kannattanut ihmisten määrän vähentämistä ja jonka omaksumat kasvatusmetodit ovat valitettavasti johtaneet tragediaan, jota en katso aiheelliseksi käsitellä tässä yhteydessä yhtään enempää. Kun tämä tieto yhdistetään tutkittavan kirjoituksen kirjoittajan taustaan, joka koostuu aggressiivisesta suorasta toiminnasta ja ranskalaisen merimiestappelun harrastamisesta, on erittäin aiheellista epäillä suomalaiseen politiikkaan ujutettavan toimintatapoja, joita siinä ei ole ollut sitten sotia edeltäneen ajan.