Oikein ja väärin. 

Oikein on se, että vaikutin vuonna 1993 Seinäjoella perustetussa IKL:ssä, mutta se oli eri yhdistys, kuin mikä nyt tunnetaan saman lyhenteen kanssa nimellä Isänmaallinen Kansanliike jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään tekemistä, ja jonka kanssa en tahdo tulla yhdistetyksi. Epäselvyyden taustalla on monimutkaisen oloinen kuvio, jonka yritän lyhyesti selostaa: 

Vuosina 1993-1998 toimi Isänmaallinen Kansallis-Liitto -IKL- ry (rek.no 167.122) -niminen yhdistys, jonka jäseneksi liityin 1993 lopulla ja joka osaltani päättyi 1998, kun tominta mielestäni kuoli. Tällöin jätin (puolue)poliittisen toiminnan ja aktiivisuus siirtyi Suomen Sisuun. Vuonna 2004 liityin Perussuomalaisiin. 

Nykyinen Isänmaallinen Kansanliike rp/ry on sama oikeushenkilö (rek.no 159.433), kuin myös 1993 Lahdessa perustettu Isänmaallinen Oikeisto ry ja sittemmin nimellä Suomi Nousee – Kansa yhdistyy ry toiminut ja sen jälkeen vielä Suomi – Isänmaa rp:ksi nimensä muuttanut Väinö Kuisman johtama uusnatsivaikutteinen yhdistys. Tämä ryhmän kanssa en ole ollut tekemisissä kuin viileän diplomaattisesti. 

Sekaannuksen siemen tuli siitä, kun vuonna 2006 IKL:n puheenjohtaja käytännössä katsoen “osti” yhdistyksen Kuismalta, tämän vetäytyessä julkisesta toiminnasta. En tunne yksityiskohtia, mutta tiedän sen että jotain taloudellista kompensaatiota Kuismalle tuli luopumisesta yhdistyksen johdosta ja jäsenyydestä. 

Helsingin Sanomat oikaisi asian seuraavana päivänä (31.12).

Koska poliittisesta historiastani on liikkunut internetissä monenlaisia juttuja ja kun Wikipedian artikkelissakin on väärää tietoa, katson aiheelliseksi käydä seikkaperäisesti läpi tähänastisen poliittisen taipaleeni. Bloggaus on pitkä, mutta silti parhaani mukaan tiivistetty. Pohjana on ollut mini-CV, jonka laadin Maassa maan tavalla –teosta varten.  

***

Olen aina aivan pienestä lapsesta asti ollut jollain tavalla yhteiskunnallisesti orientoitunut. Muistan kuinka Legoilla ja Playmobileillä ja muilla 70/80-luvun lelusarjoilla kavereiden kanssa leikkiessämme toin mukaan yhteiskunnallista taustaa varsinaisen “päähenkilöiden” toiminnan oheen. Aikanaan siitä syntyi legovaltioita, jolle kehittyi omaa historiaansa ja sosiaalisia syy-seuraussuhteita. 

Kotini oli kuitenkin täysin epäpoliittinen eivätkä vanhemmat valtion virkamiehinä puhuneet politiikkaa lainkaan. Ainoita muistikuviani on tapahtuma, joka ajoittuu 1983 kunnallisvaaleihin. Olin mukana äänestysreissulla ja näin naapurin sedän nimen listalla. Poistuessamme äänestyspaikalta kysyin innokkaasti isältäni että äänestimmekö naapurin setää. Vastaus oli lyhyt ja selvä: “Emme, koska naapurin setä on vasemmistolainen” (SDP). Minulle tämä tuolloin tarkoitti tien vasemmalla puolella asumista ja hyväksyin vastauksen ilman lisäkysymyksiä. 

Luin lapsena paljon tietokirjallisuutta ja erityisesti maailmanhistoriaa käsittelevää sarjaa. Ne kiinnostivat aitoina tarinoina fiktiota enemmän. Maailmanhistoria näyttäytyi toisiaan seuraavina tapahtumina raadollisena ja vääryyksien täyttämältä ja erityisesti Suomen kohtalo Neuvostoliiton naapurina kosketti. Aikana jolloin veteraanit eivät vielä oikein olleet arvostettuja ja jolloin Neuvostoliiton ohjukset olivat äänekkään vähemmistön mielestä rauhanaseita, ei isänmaallis-oikeistolaista maailmankatsomusta leijaillut ympäristössä avoimesti. Minä omaksuin sen lukemalla vasemmistohapatuksesta vapaassa ympäristössä.

Koulun alettua minusta tuli partiolainen ja partioliike on aina ollut vahvasti kiinni yhteiskunnassa, joskin tiukasti irti puoluepolitiikasta. Partioliike on osaltaan yksi kansalaisyhteiskunnan primus motor. Suomen Partiolaisten määritelmä partiolle alkaa lauseella “Partio on vastavoima ‘Miks mun pitäis’ ja ‘Ei kuulu mulle’ -asenteille” . Partiotoiminta loi arvoperustani ja vaikka en ole enää aktiivitoiminnassa mukana, määrittelen itseni edelleen partiolaiseksi. Ala-asteella eräs parhaimmista kavereistani oli maahanmuuttajan poika vaikka tuolloin ei tällaista termiä vielä ollutkaan ja tuli myöhemmin mukanani partioon. 

Ympäröivän maailman tapahtumat alkoivat kiinnostaa Irakin hyökättyä Kuwaitiin. Kotimaan asiat eivät tuolloin kiinnostaneet, mutta teksti-tv:stä ja uutisista seurasin erityisesti Persianlahden sodan kehittymistä. Varsinainen poliittinen herätteeni tapahtui joulukuussa 1992, kun olin auttelemassa silloisen tyttöystäväni lippukunnan joulujuhlan järjestelyissä ja tuli hetki, jossa jouduin odottelemaan juhlatilan aulassa. Siinä odotellessani lehtivalikoimasta osui käsiin Vaihtoehto EY:lle -tiedotusläpyskä, jonka muistan ottaneeni vähän epäuskoisen huvittuneena käsiini ajatuksella, sillä siihen asti olin kaiketi melko kritiikittömästi hyväksynyt yhteiskunnallisen establismentin näkemyksen Suomen liittämisestä silloisiin Euroopan yhteisöihin ja myös protohopparina “sanoitellut” voimakkaasti siirtolaisuutta tukevia lyriikoita pöytälaatikkoon. 

En vielä tuon lehden lukemisen jälkeen muuttanut kantaani, mutta särön se teki muuten eheään ja viattomaan maailmankuvaan. Poistuessamme paikalta tiedustelin tyttöystävältäni tämän kantaa EY:hyn ja tämä oli ensimmäinen kerta kun kysyin keltään tämän poliittista mielipidettä. Tästä alkoi kiinnostus kotimaan ajankohtaisia ja maan tulevaisuutta koskevia asioita kohtaan. 

Aloin tutkia puolueita ja yleispoliittisia kansalaisjärjestöjä sillä mielellä, että liittyisin johonkin niistä. Mikään ei kuitenkaan vakuuttanut siinä määrin, että olisin ryhtynyt toimenpiteisiin ja niin asia siirtyi eteenpäin. Asiassa oli se hyvä puoli, että saatoin tutustua monipuolisesti eri näkemyksiin ja muodostaa omani ilman minkään puolueen tai organisaation koulutusta ja ohjausta. 

Järjestäytyminen nytkähti eteenpäin kun kesällä 1993 olin Helsingissä seuraamassa judokilpailuja. Lounastauolla näin edessäni olevalla Hakaniemen torilla traktoreita ja Suomen lippuja ja kasan perunaa. Menin uteliaana katsomaan tapahtumaa ja kävi ilmi että joku uusi poliittinen liike jakoi ruokaa laman kourissa nälkää näkeville. Käteeni työnnettiin lehti ja esite ja kehotettiin liittymään. En tietenkään tehnyt sellaista ilman perehtymistä ja palasin kisapaikalle, jossa tutustuin saamaani materiaaliin yhdessä kavereiden kanssa. Isänmaallinen Kansallis-Liitto oli komealta kalskahtava ja kokonaisuuskin vaikutti kiinnostavalta, mutta kuten muutkin puolueet, ei tämäkään vastannut täysin omia ajatuksiani ja asia jäi silleensä. Lisäksi omat varaumani tämän nimistä ja isänmaallisuutta vahvasti korostavaa järjestöä vastaan pitivät vielä etäisyyttä yllä.

(Tekisi mieli analysoida tuo liitto-ohjelma ja sen minuun vedonneet seikat tässä yhteydessä, mutta pitääkseni bloggauksen edes jossain kohtuudessa pituudeltaan, jätän sen myöhemmäksi jos kiinnostusta riittää.) 

Hieman yllättäen asialle piti marraskuussa tehdä jotain kun hyvän ystäväni kanssa väittelimme lukion portailla, hieman pilke silmäkulmassa erinäisistä asioista. Juuri hieman ennen tunnin alkua olimme päässeet väittelemään siitä, kumpi meistä olisi isänmaallisempi ja kun kello ensimmäisen kerran soi, iskin pöytään sinänsä katteettoman väitteen että olisin IKL:n jäsen. Tämä sai kaverini hetkeksi pohtimaan sekä luovuttamaan ja myöntämään minun olevan häntä isänmaallisempi. Kotiin päästyäni minun oli sitten leikattava jäsenhakemus lehdestä, täytettävä se ja vietävä postiin. Nuoren jäsenen liittymis- ja jäsenmaksu 30 markkaa oli tuolloin melko iso raha ja ennen maksamista ja kirjeen sulkemista vietin melko tovin asiaa vielä punniten.

Olin mukana paikallisella tasolla IKL:n toiminnassa, mutta varsinainen aktiivinen vaihe alkoi keväällä 1996 kun avautui mahdollisuus päästä melko kohtuullisella hinnalla Pariisiin kun Front National oli kutsunut järjestön vierailulle. Sen jälkeen minut valittiin järjestön hallitukseen. Tätä ennen olin aktiivipartiolaisena saanut tehtäväksi tehdä ehdotelmia IKL:n nuorisotoiminnan järjestämiseksi ja teinkin muutamia erilaisia esityksiä. Pahaksi onneksi ajattelematon Ajan Suunnan toimitus julkaisi etusivullaan yhden minun nimissäni, ehkä juuri sen hassuimman. Aivan kun siinä ei olisi ollut tarpeeksi, oli mukaan liitetty kuva sotia edeltäneeltä ajalta, sekä suomenkielinen versio kansallissosialistien hymnistä. Sain tietää asiasta vasta liian myöhään, eikä painatusta voitu enää keskeyttää. Tämän seurauksena mm. Wikipediaan on ujuttautunut faktoidi, jonka mukaan olisin vaikuttanut nuorisojärjestö Sinimustissa. Todellisuudessa sellaista järjestöä ei ole edes ollut.

Muista ehdotelmista muistan ”Isänmaallinen Nuoriso – IN”, joka olisi violetin tunnusvärinsä kanssa ollut lähimpänä muita poliittisia nuorisojärjestöjä ja jonka perustava kokouskin ehdittiin pitämään Töölön Ateljé Finnessä. Lisäksi oli tuolloin vähän raakileeksi jäänyt protosisu, jonka eräänlainen lopputulema myöhempi Suomen Sisu on.

Hallitustyöskentely alkoi innolla, mutta muistan hieman turhautuneeni siihen, että varsinaista toimintaa ei saatu kehitettyä. Kävin ahkerasti ulkomailla edustamassa, muun muassa lomilla kesken asepalveluksen. Loppukeväästä 1998 alkoi näyttää siltä, että IKL:n elinkaari alkoi olla ratkaisuvaiheessa ja aloimme erään kaverini kanssa kehittämään ajatusta uudesta kansallisesta nuorisojärjestöstä.

Ajoitus oli hyvä. IKL:n kuolonkorahdus kuului loppukesästä, kun järjestö julistautui yksipuoleisesti puolueeksi, koska oikeusministeriö oli hävittänyt kerättyjä kannatuskortteja. Epävirallisesti oli annettu ymmärtää, että sillä nimellä ei koskaan merkitä puoluetta rekisteriin. Samaan aikaan kehitimme ”Suomalainen nuoriso” –työnimellä olevaa järjestöä Suomalaisuuden Liiton siipien suojissa.

Viimeinen IKL:n kokous oli joskus syksyllä ja 6.11.1998 perustettiinkin Suomen Sisu ry, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi minut hieman yllättäen valittiin. Suomen Sisun alku oli vahvasti erään perustajajäsenen paleokonservatiiviseen maailmankatsomukseen nojaava, mutta kasvu oli silti nopeaa. Kun Sisua sitten vuonna 2000 ryhdyttiin perustamaan uudelleen uuteen muotoon, pääsin asiassa pääasialliseksi vaikuttajaksi ja synnytimme yhdessä muiden aktiivien kanssa modernin kansallismielisen kansalaisjärjestön. Tässä vaiheessa saimme Suomen kansallismielisen liikkeen historian ensimmäisen liberaalihenkisen järjestöjohdon ja samaan aikaan tutustuin myös mukaan tulleeseen Jussi Halla-ahoon. 

Tätä seurasi myöhemmin kansallisen liikkeen ensimmäinen tunnettu demokraattinen johtajavaihdos ja tätä kirjoitettaessa Suomen Sisun käräjien, kuten hallitusta kutsutaan, jäsenet ovat kaikki perustamisvaiheen jälkeen liittyneitä ja puheenjohtajakin on väljästi näin nykytermein ilmaistuna maahanmuuttajataustainen, mutta sääntöjen edellyttämällä tavalla syntyperäinen Suomen kansalainen. 

Järjestöjohdossa on käytännössä pakko toimia omalla nimellään ja persoonallaan, vaikka tuona aikana ilmapiiri oli aika ahdistava ja monet sittemmin tunnetut ajattelijat kirjoittivat vielä tuolloin nimimerkillä. Aika ajoin kuulimme vakavasta poliittisesta syrjinnästä julkisen sektorin työelämässä ja koulumaailmoissa. Erityisesti akateemisten ihmisten poliittisia vapauksia rajoitettiin voimakkaasti. Itse olen vältellyt julkista sektoria ja ollut aina yksityisellä sektorilla, enkä yhtä tapausta lukuun ottamatta kokenut poliittista syrjintää työelämässäni. Voi olla, että julkinen kansalaisjärjestövaikuttaminen saattoi sulkea joitakin ovia edessäni, mutta onneksi vaihtoehtoja aina riitti.

 Yhtenä merkittävimpänä yhteiskunnallisena saavutuksenani pidänkin poliittisen ilmapiirin vapautumista, sillä nykyään isänmaallisuus ja maahanmuuttokritiikki eivät ole vain sallittuja mielipiteitä, vaan jopa keskeisiä valtakunnallisia keskustelunaiheita, josta jokaisella tulisi olla jonkinlainen mielipide.

Sisun perustamista seurannut kymmenvuotinen jakso omaa yhteiskunnallista historiaani on lähestulkoon yhtä kuin Suomen Sisun historia, joten en käsittele sitä nyt, vaan jätän sen (toivottavasti) joskus julkaistavan Sisun historiikin asiaksi. Sisu on metapoliittinen järjestö ja sen sisässä käytiin 2000-luvun alussa keskustelua siitä, että tulisiko pysyä kokonaan puolepolitiikan ulkopuolella vai mennä mukaan vaikuttamaan. Kun yhteisymmärrys poliittisen vaikuttamisen välttämättömyydestä asiamme edistämiseksi oli saavutettu, alkoi keskustelu siitä, että pitäisikö liikkeellä olla oma puolue vaiko vaikuttaa olemassa olevien kautta. Myös ajatusta Sisun järjestymistä sellaisenaan puolueeksi pidettiin jäsenistössä esillä, mutta johdossa katsoimme että Sisun kaltaiselle sitoutumattomalle kansalaisjärjestöllekin on oma paikkansa. Ensin pääasiassa hahmoteltiin uutta kansallista puoluetta, mutta lopulta päädyttiin siihen, että rintaman on oltava leveä ja vaikutusta on tapahduttava läpi puoluekentän. Tätä varten kuitenkin tarvittiin yksi painostuspuolue, jonka uhka muuttaisi muitakin.

Perussuomalaisten tuolloin tuoreehko puheenjohtaja Timo Soini oli jo pari vuotta aiemmin julkisuudessa linjannut näkemyksiään Suomeen tarvittavasta ”oikeistopopulistisesta” puolueesta ja muutenkin pieni ja sisukas puolue vaikutti sopivalta tuohon tarkoitukseen kasvatettavalta. Olin tarkkailijana kesällä 2004 Järvenpäässä Perussuomalaisten kokouksessa ja siellä tiedusteltiin halukkuuttani lähteä ehdolle kunnallisvaaleihin. Espoossa oli vielä niin erinomainen tilanne, että vaalit käytäisiin Espoon Sitoutumattomien rintamassa, joten minun ei tarvinnut osallistuakseni sitoutua puolueeseen. Vaalikampanjan aikana tutustuin paremmin puolueen ihmisiin ja johtohahmoihin ja vaalien jälkeen liityin puolueeseen.

Tässä välissä ehdin tekemään ensimmäisen valtakunnallista julkisuutta saaneen tekoni, kun julkaisin kohua herättäneet Muhammed-piirrokset alkuvuodesta 2006. Kuvien julkaisua seurannut mediamyllytys oli raskasta, mutta preppasi hyvin tulevaan. Näihin aikoihin ajoittuu silloisen työnantajani, monikansallisen tietoturva-alan pk-yrityksen toimintojen siirto pois Suomesta. Tässä yhteydessä poliittinen aktiivisuuteni vaikutti ulkomaalaisen työnantajan suhtautumiseen, ja jouduin muun muassa jälkikäteen peräämään saataviani Palkkaturvan kautta.

Osallistuin myös vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, jonka kampanjan aikana kohtasin vielä kilpailijoiden suunnalta paljon ennakkoluuloja ja sokeaa tuomitsemista, mutta onneksi myös muutamia aidosti ajattelevia ihmisiä, jotka olivat valmiita tarkistamaan omaa kantaansa. Muutamat kilpaehdokkaat tulivat loppumetreillä toteamaan olleensa aiemmin väärässä minun (ja kaltaisteni) suhteen. Perussuomalaiset menestyikin hyvin ja vielä ennakkoäänten perusteella näytin tulevan valituksi, mutta äänisaalis jäi lopulta 360 äänen päähän valituksi tulemisesta. Ensikertalaiselle se oli kuitenkin hyvä saavutus ja nyt olen varakansanedustaja. 

Sisulaisten eduskuntavaalimenestyksen seurauksena alkoi jo ilmetä orastavaa julkista keskustelua maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmista, mutta aihe pysyi edelleen marginaalissa. Myös vihamielisyyksiä saatiin edelleen kohdata ja näitä raamattua lukevia piruja putkahti esiin yllättävistäkin paikoista. Jouduin tarkistamaan arvostustani monen älähtäneen kohdalla. 

Kunnallisvaaleissa 2008 kannatukseni moninkertaistui ja tulin valituksi toiseksi eniten ääniä saaneena perussuomalaisena Espoon kaupunginvaltuustoon. Muualla Suomessa sisulaiset ja muut kriitikot menestyivät erinomaisesti ja pienten käynnistyskipujen jälkeen julkinen keskustelu maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on lähtenyt käyntiin ja hiljalleen oikeaan suuntaan. Nykyään näillä mielipiteillä ei enää kohtaa silmitöntä ja kiihkomielistä, lähes uskonnonomaista vastarintaa. Pienen totuttelun jälkeen ihmiset ovat valmiita ainakin yrittämään keskustelua, mutta tässä Suomi tarvitsee vielä vetoapuamme.

Kuten kaikki tiedämme, suomalainen aseharrastaja on elänyt lainsuojattomassa tilassa vuoden 2007 Jokelan joukkomurhasta lähtien. Tilannetta pahensivat entisestään Kauhajoen tragedia vuonna 2008 ja kauppakeskus Sellon verilöyly 2009. Suorastaan hämmästyttävällä tavalla 600 000 mihinkään syyllistymätöntä ammunnan ja metsästyksen harrastajaa sekä asekeräilijää ovat päätyneet poliitikkojen, median ja virkamiesten sylkykupeiksi ja kiusanteon kohteiksi.

Poliittiselle eliitille laillisten aseiden ja aseharrastajien demonisointi on helppo ja tehokas keino kääntää yleisön katse pois sellaisista asioista, jotka oikeasti vaikuttivat Jokelassa, Kauhajoella ja Sellossa, esim. nuorison mielenterveyspalvelujen häikäilemättömästä alasajosta sekä lepsusta ja ”humaanista” kriminaali- ja ulkomaalaispolitiikasta.

Tiedotusvälineiden toimintaa leimaa ideologinen hysteria yhdistyneenä tietämättömyyteen ja journalistiseen laiskuuteen. Kun valtakunnan suurin sanomalehti kertoo, että Kauhajoen ampujan Walther P22 Target –pienoispistooli on ”viranomaiskäyttöön suunniteltu sarjatuliase”; kun jokainen humalaisen kädessä vilahtanut starttirevolveri, ilmapistooli tai akkuporakone uutisoidaan ”järeänä käsiaseena”; kun laillisten aseiden lukumäärästä tai niillä tehdyistä rikoksista valehdellaan sumeilematta, on selvää, että tämä on omiaan lietsomaan tavallisen kansan keskuudessa paniikkia ja ”kielletään kaikki!”-ilmapiiriä.

Median ja poliitikkojen toimintaa ikävämpää on kuitenkin viranomaismielivalta, viranomaisen kun pitäisi perustuslain mukaan noudattaa kaikessa toiminnassaan lakia. Jokelan jälkeen paniikissa julkaistu Aselupakäytäntöjen Yhtenäistämisohje (AYO) oli kokoelma älyttömyyksiä ja suoranaisia laittomuuksia. Esimerkkejä ensin mainituista olivat luvanhakijalta vaadittu lääkärintodistus, jollaista suurin osa lääkäreistä ei suostunut kirjoittamaan ja joka ei kirjoitettunakaan todistanut hakijasta yhtään mitään, sekä kaikkien käsiaselupaa hakevien haastatteleminen kahden poliisihenkilön voimin riippumatta siitä, montako käsiaselupaa hakijalla oli ennestään hallussaan.

AYO:n lainvastaisuuksista eniten ovat puhuttaneet käsiaselupien automaattiset määräaikaisuudet ilman laissa edellytettyjä ”erityisiä syitä”.

Paljon suitsutettuun yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen AYO:lla ei tietenkään ollut mitään vaikutusta, mutta lupahakemusten käsittelyajat sillä saatiin venytettyä useisiin kuukausiin ja käsittelymaksu nostettua yli kaksinkertaiseksi. Sillä myös ajettiin asealan elinkeinonharjoittajat ahdinkoon ja lisättiin entisestään aselupakäytäntöjen epäyhtenäisyyttä paikkakunnittain. Siinä missä yksi poliisilaitos yrittää AYO:nkin oloissa pitää toiminnassaan yllä jonkinlaista tolkkua, toisessa sovelletaan haastattelu-, lääkärintodistus- ja määräaikaisuuspelleilyä jopa metsästyshaulikoihin.

Tapa, jolla uutta ampuma-aselakia on valmisteltu, on kaikilta osiltaan irvikuva hyvästä hallintotavasta. Tämä käy ilmi kahdeksan asealan järjestön oikeuskanslerille 28.10.2009 jättämästä laajasta ja yksityiskohtaisesta kantelusta, jonka tiedotusvälineet valitettavasti ja odotetusti vaikenivat kuoliaaksi.

Tässä tilannekatsauksessa ei liene kenellekään mitään uutta. Sen sijaan on syytä tarkastella, miten aseharrastajat itse ovat tilanteessa toimineet ja miten heidän pitäisi toimia. Tavallisin vastarinnan muoto lienee harrastajien omilla keskustelufoorumeilla ja omissa painojulkaisuissa urputtaminen. Astetta aktiivisemmat lähettävät päättäjille palautetta, kuka enemmän kuka vähemmän rakentavaan sävyyn.

On selvä asia, että omassa porukassa jupiseminen ei edistä tavoitteita, mutta kansalaispalautteenkaan tehoon ei kannata liikaa luottaa. Se nimittäin perustuu sellaiseen virheelliseen oletukseen, että asehysteerikoiden väärien mielipiteiden taustalla olisivat väärät tiedot, ja että kun nämä väärät tiedot korjataan, myös väärät mielipiteet korvautuvat oikeilla.

Melko pian Kauhajoen jälkeen lähetin sähköpostia valikoiduille kansanedustajille. Pyrin lyhyesti, ytimekkäästi ja ystävällisesti selittämään, miksi käsiaseiden kieltäminen ja muut ehdotetut paniikkiratkaisut eivät lisäisi turvallisuutta tai muutakaan hyvää. Eräs Vasemmistoliiton naispuolinen edustaja, joka on Heckler&Koch MP5:n toimintatapaa koskevilla asiantuntijalausunnoillaan saavuttanut aseharrastajien jakamattoman suosion, vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, että pitkällä tähtäyksellä turvallisuutta voidaan tietysti lisätä vain lisäämällä ihmisten välistä rakkautta, mutta lyhyellä tähtäyksellä on hyvä kieltää käsiaseet.

Huomaatte ehkä, mitä tarkoitan. Näiden ihmisten kanssa ei voi eikä pidä keskustella. Eivät he vaadi aseiden kieltämistä siksi, että he itsekään uskoisivat turvallisuuden sillä tavalla lisääntyvän. ”Turvallisuus” on heille vain tapa rationalisoida oma hurmahenkinen ristiretkensä. Sinun aseesi ovat heille pakkomielle. Ne on saatava sinulta pois, hinnalla millä hyvänsä. He eivät nuku öitään rauhassa niin kauan kuin maassamme on yksikin yksityisessä omistuksessa oleva ampuma-ase.

Fanaattisia asevastustajia on tietenkin päätöksentekijöistä vain pieni osa. Suurempi ongelma on se enemmistö, jolle asia on täysin yhdentekevä tai ei ainakaan niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaisi tehdä olonsa epämukavaksi tappelemalla ”ajan henkeä” vastaan. Valtaosa esimerkiksi eduskunnan porvarillisista broilereista ei suhtaudu aseisiin kielteisesti tai muutenkaan intohimoisesti. Jos harrastaja lähestyy heitä, he vakuuttavat pitävänsä metsästystä ja ampumaurheilua hienoina asioina, joiden tulevaisuus on taattava. Tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, koska sosiaalisen paineen ja viimeistään ryhmäkurin vuoksi he äänestävät kiltisti ”kyllä” aivan mille tahansa lakiesitykselle, jonka Anne, Ritva, Jouni ja Mika sisäministeriöstä heidän eteensä kantavat.

Varoittavana esimerkkinä toimikoon helmikuussa 2009 hyväksytty, RKP:n ja Vihreiden masinoima katastrofaalinen ulkomaalaislaki, jonka hedelmiä tällä hetkellä poimitaan. Yksityiskeskusteluissa oli vaikea löytää kokoomuslaista tai keskustalaista poliitikkoa, joka olisi kannattanut kyseistä lakia. Silti joka ainoa kokoomus- ja keskustaedustaja äänesti laille ”kyllä”. Koska Jyrki ja Matti komensivat. Juuri samoin tulee tapahtumaan uuden ampuma-aselain kanssa.

Tämän lisäksi on muistettava, että aseharrastajien ja metsästäjien sekä heidän perheenjäsentensä äänet kelpaavat kyllä aivan kaikille. Tästä seuraa, että vaalien lähestyessä kansanedustajaehdokkaat vastaavat kysymyksiisi juuri sitä, mitä he olettavat sinun haluavan kuulla. Kenenkään sanaan ei voi eikä pidä luottaa. Jos ehdokkaasi on ollut tähän asti passiivinen uuden ampuma-aselain suhteen, hän tulee olemaan sitä myös jatkossa. Meidän etujamme ei turvata ja edistetä lämpimillä ajatuksilla vaan teoilla. Vain ehdokkaasi tosiasiallisella toiminnalla on merkitystä.

Aseharrastajat kyselevät, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Ensimmäinen neuvo on tietenkin se, että jokaisen pitää juuri nyt ostaa mahdollisimman paljon mahdollisimman laadukkaita aseita, jotta niiden pakkolunastaminen tulisi valtiolle mahdollisimman kalliiksi. Vakavasti puhuen voidaan listata ainakin kolme ongelmaa harrastajien asenteessa:

1) Vaikka meitä on yli puoli miljoonaa, meillä ei ole minkäänlaista painoarvoa edes itseämme koskevissa kysymyksissä. Tämä johtuu siitä, että me emme koe muodostavamme yhtä intressiryhmää. Reserviläisampujat, kilpa-ampujat ja metsästäjät istuvat kukin omassa poterossaan ja toivovat, että jospa juuri heidän pyssyjään ei vietäisi, viekää ne kaikki muut.

Vihulainen ei kuitenkaan ole kiinnostunut vain ”järeistä”, ”erityisen tulivoimaisista”, ”pelottavan näköisistä”, ”helposti kätkettävistä” tai ”lähes sarjatulta ampuvista” aseista. Kuten ylempänä sanoin, heidän tavoitteenaan ei ole luoda turvallisempaa Suomea vaan lopettaa yksityinen aseenomistus. Tämä tavoite on toteutunut vasta, kun viimeinenkin loukkupistooli ja ampumahiihtopienoiskivääri on sulatossa. Epämääräisillä vakuutteluilla ”vakavamielisen ampumaharrastuksen” edellytysten turvaamisesta sisäministeriön joukot panevat ammunnanharrastajat puukottamaan toisiaan selkään eli toteuttavat perinteistä ”hajoita ja hallitse” –tekniikkaa.

2) Harrastajat ovat kyvyttömiä tai haluttomia näkemään tilanteen vakavuutta. Kansliapäälliköiksi, tarkastajiksi ja viranomaistoiminnan laillisuuden vartijoiksi ei ole nimitetty asenteellisia ja epäpäteviä ihmisiä sattumalta. Heidät on harkiten sijoitettu asemiinsa toteuttamaan ylimmän valtiojohdon missioita, joista yksi on siviiliväestön riisuminen aseista.

Koska tilanteen vakavuutta ei nähdä, ollaan haluttomia arvioimaan perusteellisesti uudelleen omaa äänestyskäyttäytymistä. Ehdokkaallasi ei ole mitään syytä nähdä vaivaa ja terästäytyä etujesi valvonnassa, jos hän saa äänesi joka tapauksessa. Aseenomistajia on mahdollista kyykyttää samasta syystä kuin vammaisia: heidän kyykyttämisestään poliitikon ei tarvitse maksaa poliittista laskua. Tämän on muututtava. Tämä on onneksi se kohta, johon harrastajat – ja vain harrastajat – voivat itse vaikuttaa.

3) Harrastajat tyytyvät ottamaan iskuja vastaan, puolustamaan saavutettuja asemia ja esittämään minimaalisia toiveita, mikä fanaattista vastustajaa vastaan taisteltaessa johtaa askel askeleelta perääntymiseen, kunnes kaikki on menetetty. Aloite on otettava omiin käsiin. On härskisti lyötävä neuvottelupöytään oma agenda. Tällä tavoin saadaan tinkimisvaraa ja osoitetaan lisäksi, että me emme todellakaan häpeä omaa hienoa harrastustamme.

Mikä tällainen oma agenda voisi olla? Esimerkiksi se, että asekohtaisesta lupajärjestelmästä luovuttaisiin kokonaan ja siirryttäisiin henkilön soveltuvuutta arvioivaan ”aseajokorttijärjestelmään”. Samalla luovuttaisiin subjektiivisesta ja viranomaismielivaltaan johtaneesta asekohtaisesta ”tarveharkinnasta” sekä tiettyjen asekategorioiden (kuten tasku- ja ”muiden” aseiden) kontrollista. Onhan itsestään selvä asia, että mikään ase ei tee vaarattomasta ihmisestä sen vaarallisempaa, kun taas vaarallisen ihmisen käsissä mikä hyvänsä ase on äärimmäisen vaarallinen.

Tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta. Aseiden kieltäjät surffaavat yleisen hysterian aallonharjalla, ja edes nykyisten oikeuksien säilyttäminen, aselain liberalisoimisesta puhumattakaan, voi vaikuttaa kovin utopistiselta. Suomen itsenäisyyden säilyttäminen vaikutti joulukuussa 1939 varsin utopistiselta tavoitteelta. Esimerkki muistuttakoon meitä siitä, että ihmeitäkin tapahtuu. Ne eivät kuitenkaan tapahdu itsestään vaan tarvitsevat pientä työntöapua. On täysin mahdollista, että vuoden 2015 eduskuntavaaleihin tultaessa sinä olet jo entinen aseistettu kansalainen täysin riippumatta siitä, miten toimit. Sellainenkin kohtalo on kuitenkin helpompi sietää, ellei siitä tarvitse syyttää omaa tyhmyyttään.

Mieti hyvin tarkkaan, mitä teet äänestyskopissa keväällä 2011. Älä äänestä sellaisia ehdokkaita, jotka eivät tähän astikaan ole puolustaneet asiaasi. Älä äänestä niitä, jotka eivät sitoudu vähintään vastustamaan kaikkia heikennyksiä nykytilanteeseen nähden. Äänestä kaikkein mieluiten sellaisia ehdokkaita, jotka sitoutuvat edistämään ja ajamaan parannuksia nykytilanteeseen nähden.

Jussi Halla-aho, kaupunginvaltuutettu, Helsinki

Kannanottoon yhtyvät allekirjoituksellaan:
Juho Eerola, kaupunginvaltuutettu, Kotka
James Hirvisaari, kaupunginvaltuutettu, Asikkala
Olli Immonen, kaupunginvaltuutettu, Oulu
Teemu Lahtinen, kaupunginvaltuutettu, Espoo
Maria Lohela, kaupunginvaltuutettu, Turku
Heikki Luoto, kaupunginvaltuutettu, Tampere
Johannes Nieminen, kaupunginvaltuutettu, Vantaa
Pasi Salonen, kunnanvaltuutettu, Vihti
Riikka Slunga-Poutsalo, kaupunginvaltuutettu, Lohja

Selvyyden vuoksi syyllisyys jakautuu seuraavassa järjestyksessä:

1. Ibrahim Shkupolli
2. Julkinen valta:
   1. Oikeuslaitos, sillä moisen moninkertarikollisen tulisi istua vankilassa.
   2. Maahanmuutosta vastaavat, sillä rikollisen ulkomaalaisen ei tulisi olla Suomessa laisinkaan.
   3. Lainsäätäjä, joka ei ole edellämainittuja lailla pakottanut järkevään toimintaan.
3. eikä muille

On siis vääryys vaikeuttaa asiaan täysin ulkopuolisten ihmisten, kuten esimerkiksi kunnollisten ammunnanharrastajien elämää.

* * *

Yhteiskunnallinen tila alkaa olla siinä pisteessä, jossa kansalaiset eivät voi enää luottaa turvallisuuttaan julkisen vallan hoitoon. Sen myönsi jo poliisiylijohtaja Mikko Paaterokin. On siis ehdottoman tärkeää, että aselakia ja -käytäntöjä uudistetaan pikaisesti niin, että kunnon kansalaisilla on oikeus itsepuolustuksekseen kantaa piilotettuna ampuma-asetta julkisilla paikoilla.

Piilotetun aseen kanto-oikeudesta turvallisuutta lisäävänä ja henkirikoksia vähentävänä tekijänä on paljon hyviä kokemuksia. Vastaavasti aseisiin vainoharhaisesti suhtautuvissa jurisdiktioissa tilanne on paljon surkeampi.

Hyvää Uutta Vuotta!

Puoluehallituksen kuuteen avoimeen paikkaan esitettiin 25 perussuomalaista ja 21:n kannatus riitti vaaliin osallistumiseen. Viimeinen valituksi tullut sai 62 ääntä oman saaliini jäädessä 50:een. Juho Eerola sai 52 ja Maria Lohela tuli valituksi 76 äänellä.

Seuraavana päivänä käsiteltiin sääntö- ja ohjelma-asioita ja tein seuraavan esityksen lähiajan tavoiteohjelmaan:

Käsittelylistan § 19: Ohjelma-asiat

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät perussuomalaiset!

Viimeaikaisten sinänsä valitettavien tapahtumien seurauksena ovat eräät painostusryhmät käyttäneet tilannetta härskisti hyväkseen omien poliittisten tarkoitusperiensä ajamiseen. Tämä on innostanut Jouni Laihon päälliköimän Arpajais- ja asehallintoyksikön (AAHY) rikkomaan lakia, antamalla lain suomia kansalaisen oikeuksia rajoittavia ohjeita ja määräyksiä aselupaviranomaisille.

Tilanne muistuttaa kovin tsaarinaikaisia sortokausia. Tällöin maamme virkamiehet joutuivat tekemään henkilökohtaisesti päätöksen lain noudattamisen tai lainvastaisen hallintomääräykseen alistumisesta. Lakia kunnioittavia viranomaisia erotettiin ja karkotettiin Siperiaan kunnes tasavallan aika koitti ja laillisuus voitti.

Esitän, että Perussuomalaisten lähiajan tavoiteohjelmassa kiinnitetään huomiota laillisuusvalvontaan ja erityisesti siihen, että Suomessa yksityinen aseenomistus olisi jatkossakin mahdollista ilman kohtuuttomia vaatimuksia, ja ettei Suomi alistu EU:n ja YK:n aserajoituksiin ja täyskiellon vaatimuksiin.

Asia on tärkeä jo siksikin, että jokainen diktatuuri ja totalitaristinen järjestelmä ovat rakentuneet kansalaisten aseistariisumiselle.

Kiitos!

Teemu Lahtinen, Espoo

Lisäksi pari huomionarvoista seikkaa kokouksen alkupäästä:

- Kun Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Raimo Ristilä (kok.) piti tervetuliaispuhettaan, astui Jussi Halla-aho täpötäyteen Seinäjoki-saliin ja oli huvittavaa seurata, kun joka ainoa kamera ja valtaosa ihmisten päistä kääntyi seuraamaan häntä Ristilän jäädessä puhumaan ikään kuin “tyhjälle salille”.

- Timo Soinin mittavassa avajaispuheessa oli paljon asiaa ja värikkäitä kielikuvia. Näistä on varmasti kerrottu mediassa jo ennestään, mutta huomioin maahanmuuttoteeman käsittelyä, josta voi lukea mm Aamulehdestä. Soini teki puheessaan myös selväksi, että puoluetta puolustetaan 360 astetta eikä mitään laitaa jätetä hyökkäysten armoille. Tämä on merkki vahvasta ja mediassa levitetyistä huhuista huolimatta yhtenäisestä puolueesta.

* * *                                     * * *                                     * * *

Myös muualla kun Seinäjoella sattui ja tapahtui. Jyväskylässä Vihreiden väistyvä puheenjohtaja Tarja Cronberg julisti Vihreät Perussuomalaisten vastavoimaksi ja hieman myöhemmin Stefan Wallin ehätti mukaan kilpailuun. Seinäjoella julistettiin moneen eriotteeseen Perussuomalaisten olevan vastavoima ääliöille, mutta nämä kommentit pitää asettaa oikeaan mittasuhteeseen. Toisin kuin RKP ja Vihreät, Perussuomalaiset on jatkossakin yhteistyökykyinen ja -haluinen puolue.

“Se huutaa eniten, joka pelkää eniten” pitää paikkaansa ja huutokuoroon on jo liittynyt Keskustakin varapuheenjohtaja Rantakankaansa suulla. Keskustakin on menettämässä yhtä parlamenttipaikkaa.

RKP:n suomalaisvihamielistä asennetta ei tarvitse analysoida sen enempää. Koko puolueen olemassaolo ja politiikan perusta on suomalaisten vihaamisessa ja puolue jakaa edelleen perustajansa Axel Olof “suomalaiset ovat mongoleja” Freudenthalin nimissä ansiomerkkiään.

Vihreiden voimakas antipatia sen sijaan kaipaa vähän tonkimista. Perussuomalaiset ei ole mitenkään leimallisesti ympäristöllisesti vastakkainen puolue ja monissa sosiaalisissa kysymyksissäkin linja on samansuuntainen. Kuntapolitiikassa persut ja vihreät monesti löytyvät samalta puolelta. Puolueet eivät myöskään kilpaile samoista äänestäjistä, joten kovin pinnallinen syy ei juopaa aiheuta.

Lauantai-iltana pohdimme asiaa Sampo Terhon kanssa. Ilmaan nostettiin ajatus, että perustava ero puolueissa on näkemys siitä, missä päätöksenteko tulisi tapahtua. Läheisyysperiaate elää molemmissa vahvana, mutta voimakkaasti kärjistäen Vihreät edustavat “maailmanhallitusta” kun Perussuomalaiset ovat yhteistyötä tekevien kansallisvaltioiden asialla.

Tämä päätöksenteko-asia ja muuttoliike ovat molemmat asioita, jotka tuovat politiikan takaisin politiikkaan. Kyseessä lienee yhtä merkittävä poliittinen jakolinja, kuin 1900-luvun alun suhtautuminen sosialismiin.

Niinpä niin, onhan se hyvä että rehellisesti kerrotaan mitä laitaa edustaa. Yksipuolinen pakottaminen on ollut pop eräänlaisissa yhteiskuntajärjestelmissä, jotka ovat nyttemmin jo muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaatuneet. Niissä kavahdettiin kansalaisten omatoimisuutta ja valtion kontrollin ulkopuolella olevaa yhteistyötä.

Tähän sopii hyvin vanha Radio Jerevan-anekdootti:

Täällä Radio Jerevan. Meiltä on kysytty: “Mitä eroa on demokratialla ja kansandemokratialla?”
Me vastamme: sama kuin paidalla ja pakkopaidalla.