Samizdat kukoistaa ahdistavassa ilmapiirissä

Vuodesta 1998 lähtien olen seurannut maahanmuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua melko säännöllisesti. Synkimmät ja aivottomimmat puoltavat argumentit saatiin nuijittua pois päivänvalosta tuossa millenniumin tienoilla ja siitä lähtien on vallinnut hidas mutta tasainen kehitys kohti suojasäätä. Erilaisten kirjoittajien määrä on kasvanut tasaisesti ja jokainen uskaltautuja on rohkaissut paria muutakin avamaan sanaisen arkkunsa. Aina silloin tällöin kaapista astuu esiin joku sankarinaputtelija, joka saa lukijansa kihisemään kiukusta tai innostuksesta.

Samizdat on Neuvostoliitossa syntynyt termi, joka tarkoittaa itse tehtyä maanalaista kirjallisuutta vastapainoksi valtion (tai auktoriteetin) sallimalle viralliselle liturgialle. Kautta maailmanhistorian on vallanpitäjiä arvosteltu parodian tai faabelin keinoin, jos avoin keskustelu on tukahdutettu joko juridisin kielloin tai sosiaalisen painostuksen avulla. Meidän ajastamme jotain kertoo anonyymien puheenvuorojen määrä, mutta myös faabelista saamme nauttia silloin tällöin. Reino saa minut miltei mykäksi. Näin oivaltavaa ja osuvaa faabelia ei ole tuotettu vähään aikaan ja tämä Reinon kirjoitus tulee jäämään ajankuvaksi historian polville. Se kertoo meidän jälkeemme tuleville, millaisessa maailmassa me olemme joutuneet elämään. Siitä tulevat historian opettajat saavat esimerkin lannistamisesta huolimatta esiin pyrkivästä vapaasta mielipiteestä, joka kritisoi vallanpitäjiä tavalla, josta ei voi oikein saada syytettäkään.

Minua on epäilty kiihotuksesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta, mutta molemmilla kerroilla todettu syyttömäksi. Juridinen valtiokoneistomme ei juurikaan ole aiheuttanut painostavaa ilmapiiriä. Sen sijaan pienen, mutta harmillisen äänekkään kaapinpäälisten joukko on aikaansaanut ilmapiirin, jossa samaa mieltä olevat ihmiset välttelevät lausumasta mielipidettään yhteiskunnallisista asioista pelätessään tulevansa eristetyksi yhteisöstä.

Kuinka osuvaan aikaan Turkmenistanin ”presidentti” Nijazov kuolikaan, kuinka sattuvasti TV2 olikin ajoittanut Turkmenistanista kertovan dokumenttinsa Silminnäkijä: Tervetuloa Absurdistaniin. Vaikka näennäisesti erot Suomen ja Turkmenistanin poliittisessa ilmpiriissä ovat yhtä selvät kuin yön ja päivän ero, on ilmapiiri välillä hämmästyttävän samanlainen. Ihmiset välttelevät puhumasta vallanpitäjiä loukkaavista aiheista omilla nimilään ja kasvoillaan, koska tietävät joutuvansa ongelmiin. Turkmenistanissa se alkoi töiden menettämisillä ja eteni vangitsemisiin asti. Suomessa on molempaa yritetty, mutta perisuomalainen sisu ja perusskeptisyys herrojen kotkotuksia kohtaan kohtaan on toistaiseksi pitänyt maan kutakuinkin raiteillaan.

Lähikuukaudet näyttävät mihin suuntaan maamme tässä suhteessa jatkaa matkaansa. Varmaa kuitenkin on se, että jo nyt osavoitto on saavutettu: yhteiskunnan pohjakerroksista asioista uskalletaan jo silloin tällöin keskustella. Se murtaa särön muuten niin musertavan yhtenäiseen eliitin ja median hallitsemaan ideologiseen hegemoniaan.

np: Juice – Suomi on liian pieni kansa

JK Tunnin päästä on talvipäivänseisaus ja talvi taittuu päivien pidentyessä. Tästä alkaa joulunaika ja rauha myös nettikeskusteluihin (ainakin minun osaltani). Hyvää joulua!