Kansanedustajat arvelevat paikan saamiseksi tarvittavan 30 000 euron vaalibudjetin. Eli tavallinen kansalainen joutuisi laittamaan likoonsa koko bruttovuosipalkkansa verran. Arja Alho toteaa osuvasti: ”Tällaisia kampanjoita on aika vaikea rahoittaa pelkillä omilla rahoilla tai pankkilainoilla, vaan tarvitaan yritysten ja ammattiyhdistysliikkeen ja muiden tahojen tukea. Niiden suhteen ihmiset ovat kauhean eriarvoisessa asemassa. Niistä syntyy myös ilman muuta sidonnaisuutta” on kansan edustaminen todellakin eturyhmäedustamista. Jos haluaa kerätä suuret kampanjavarat pysyen järjestöistä ja korporaatioista riippumattomana, on turvauduttava kansan karttuisaan käteen. Tämä taas vaatii rahankeräyslupaa.
Valtakunnallisen rahankeräysluvan myöntää Etelä-Suomen lääninhallitus, jos myöntää. Yksittäiselle ehdokkaalle sellaista ei hevillä myönnetä ja tukiryhmilläkin on vaikeuksia saada lupaa muuten kuin paikallisesti, jonka luvan saa poliisilta. Kunnallisvaaleissa paikallinen lupa riittää, mutta eduskuntavaaleissa on valtakunnallinen lupa ainoa oikea. Tietyn politiikan tai maailmankatsomuksen kannattajia on ympäri Suomea, mutta ehdokkaita vain harvassa. Estämällä laillisen varainkeruun valtakunnallisesti, virkamiehet tosiasiallisesti asettavat riippumattomat ehdokkaat ahtaalle. Toivoa sopii, että €uroedustajien lisäksi eduskuntaan valittaisiin myös niitä, jotka edustavat kansaa. Onneksi rohkaiseviakin esimerkkejä löytyy ennestään.
Menen huomenna postilokerolla käymään, josko jo kolmatta kuukautta käsittelyssä ollut hakemuksemme olisi käsitelty.
