Tapasin tänään ruotsalais-ranskalaisen ystäväni. Kaiken muun turinoinnin ohella puhuimme politiikkaa ja erityisesti Ranskan tilannetta. Herätteen tähän antoi torstain Le Figaro, joka kertoi Ranskan presidentinvaaliin liittyvästä erikoisuudesta. Ranskassa päästäkseen ehdokkaaksi presidentinvaaleihin tulee ehdokkaan saada taakseen 500 vaaleilla valittua luottamushenkilöä. Nämä voivat olla pormestareita, alueparlamenttien jäseniä jne. Kuten tiedämme, ei edellisissä vaaleissa Le Penillä ollut mitään vaikeuksia mitata luottamustaan. Nyt sääntöjä on kuitekin muutettu ja tukijalistat on päätetty tehdä julkisiksi. Tämä on johtanut siihen, että Front Nationalin (FN) omien luottamushenkilöiden lisäksi ei ole saatu riittävästi tukijoita ja aika alkaa käymään vähiin.
Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun Ranskan valtaeliitti muuttaa vaalilainsäädäntöään torpatakseen FN:n menestystä. Esimerkiksi Ranskan parlamenttivaaleissa on vasta hiljattain ”onnistuttu” luomaan järjestelmä, jolla varmistetaan maan kolmanneksi suurimman puolueen pysyminen parlamentin ulkopuolella. Heti paikallisen porvari– (UMP) ja sossupuolueen (PS) jälkeen tuleva, miltei 3 miljoonaa ääntä (11,3% kaikista äänistä) keräävä puolue jätetään parlamentin ulkopuolelle yhdistelemällä parlamenttivaaleissa kaksivaiheisuus ja USAn presidentinvaaleja muistuttava ”winner takes it all”-menettely. Paikkoja ei siis jaeta suhteellisesti. Jos FN:n ehdokas menestyy ensimmäisellä kierroksella, voivat porvarit ja sossut yhdessä blokata eliitin etua uhkaavan kansanpuolueen läpipääsyn. Sen sijaan parlamenttiin otetaan 1,1 — 4,9 prosentin äänisaaliita kerääviä tukipuolueita ylläpitämään mielikuvaa demokratiasta.
Tällainen menettely on omiaan katkeroittamaan syrjittyä kansanosaa ja lisää riskiä politiikan epävakaisuuteen. Kaveri kertoi Ranskassa jo julkisuudessa keskustellun sisällissodan riskistä useammankin presidentinvaaleihin liittyvän skenaarion osalta.
Freedom Housen raporttiluonnoksen mukaan sananvapauden tila Ranskassa ei ole paras mahdollinen. Ranskan tila arvoidaan 21 pisteen arvoiseksi. Raportin kärkimaalla Suomella on 9 pistettä, muilla Pohjoismailla 10 ja jo kolmenkymmen pisteen tienoilla menee raja ”osittain vapaan” -statuksen kanssa. Ranskan suurimmat pisteet tulevat poliittisen ilmapiirin arvioimisesta, mutta myös lainsäädäntö kerää kolme pistettä enemmän kuin Suomessa.
Modernin eurooppalaisen demokratian voidaan katsoa syntyneen Ranskassa. Mutta Sitten Suuren vallankumouksen, ei Ranska ole nauttinut demokraattisesta jatkumosta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että heiluri on heilahtamassa pois kansanvallasta. Kekkonen ja Päts olisivat ylpeitä. Tosiasiallisesti demokratiaa ei kuitenkaan puolusteta epädemokraattisin keinoin. Suurmiestä siteeraten: ”Candida pro causa ense candido”.
Sama kehityssuunta on nähtävissä vähän kaikkialla Euroopassa. Suomessakaan ei haluta kehittää vaalijärjestelmää demokraattisemmaksi, Media – jopa Yleisradio – tarjoaa puolueille aikaa aiemman kannatuksen mukaan, puoluetuet pönkittävät suurten puolueiden asemaa jne…
Mites tämä taas Suomeen liittyy?
Pitäiskö liittyä? Se liittyy ihmiskuntaan. Oletpas sinä nurkkakuntainen persoona.
Ai niin sinä taidat ollakin liittynyt näihin maailmanparantajiin! Jatka samaa rataa, kuulostaa fiksun ihmisen puuhastelulta!
En minä mihinkään ole liittynyt. Olen ainakin 10-vuotiaasta lähtien ollut isänmaan ja ihmiskunnan asialla ja molemmat liittyvät olennaisesti siihen, mihin suuntaan eurooppalainen kansanvalta on menossa. Maailmanparannus on sallittua, mutta sitä ei pidä tehdä kevytmielisesti suomalaisten verorahoilla.
Suomalainen vaalijärjestelmä on suuresti kritiikistään huolimatta toimiva. Latvian ja Turkin tyyliset äänikynnykset parlamenttiin, USA:n kaksipuoluejärjestelmä tai Ranskan malli eivät todellakaan ole demokraattisen järjestelmän parhaita malleja.
Sama ongelma on Ranskan demareista vasemmalla olevalla vasemmistolla, PCF on jo pitkään kärsinyt siitä että demarit ja valtaoikeisto muuttavat jatkuvasti vaalilakeja oman etunsa mukaisiksi.
Lait luonnollisesti laaditaan ainakin näennäisesti neutraaleiksi ja tällöin lain piikki osuu usein myös ”sivullisiin”. PCF on kuitenkin siinä mielessä eliitin suosiossa, että tämä on onnistunut puolta pienemmällä kannatuksella saamaan 21 paikkaa kansalliskokoukseen.
Suomen malli on ihan siedettävä, mutta ei suinkaan täydellinen. Vasemmistoliitto on ainakin esittänyt tasauspaikkajärjestelmää korjaamaan tilannetta ja ilmeisesti lähinnä kokoomuslaiseksi laskettava johtava virkamies vaalipiirijaolla kikkailua, mutta minusta kumpikaan ei ole aito parannus, jälkimmäinen jopa selkeä heikennys. Irlannin STV tai Condorcet-sovellus tuntuvat soveliaimmilta.
Pingback: Helsingin käräjäoikeus oikeistoradikalismin jatkumossa - Menneisyys nykyisyydessä