Matti Rossin tapaus on ollut viime aikoina esillä. Tälle myönnettiin valtionpalkinto hiljattain, vaikka oli vuonna 1975 ilmiantanut unkarilaisen kirjailijan Dénes Kissin Unkarin Kirjailijaliitolle neuvostovastaisen mielipiteen esittämisestä. Dénes Kiss oli keskustellessaan suomalaisten kirjailijoiden kanssa fasismista kysynyt retorisesti, kummasta fasismista oli kyse — mustasta vai punaisesta.
Aiheellinen kysymys. Fasismin juuret ovat sosialismissa ja siksi lopulta sen haaroja ei erota kuin tunnusväri. Joukkoon voi nakata vielä ruskean fasisminkin — vihreää unohtamatta!
Eilen tuli TV1:stä ensimmäinen osa Italian Fasismista. Alun pakollisten disclaimer-tyylisten natsikytkentöjen yhteydessä viljeltiin epätarkkuuksia, jota voi ymmärtää myös propagandaksi. Esitettiin, että Saksa ja Italia olisivat yhdessä aloittaneet II maailmansodan, vaikka Italia ehti sotaan miltei vuoden Saksan ja Neuvostoliiton jälkeen. Sosialismi näytteli niin merkittävää osaa II maailmansodan synnyssä toisaalta sosialistisen Neuvostoliiton, mutta toisaalta sosialismitaustaisen Italian Fasismin ja kansallissosialistisen Saksan roolivaatteisiin puettuna, että olenkin monta kertaa tuonut esille kyseessä olleen ensisijaisesti sosialismin sisällissodan, kuin kahden (tai useamman) vastakkaisen ideologisen leirin voimainkoitoksen. Tietenkään ei pidä unohtaa länsimaisia demokraattisia valtioita, jotka todellisuudessa taistelivat eri sortin totalitarismeja vastaan — vaikkakin yhden kanssa liittoutuneena.
Dokumentissa kerrottiin alussa vuolaasti länsimaiden johtajien, kuten paavin ja Churchillin, aiempia Fasismia tukevia lausuntoja nimen omaan tämän kommunisteille asettaman haitan ja esteen ansiosta. Kiitos sille kelle kiitos kuuluu, mutta hieman absurdia on kuitenkin kiittää lepraa ruton välttämisestä. Tarjolla olisi kuitenkin ollut myös oikeaa lääkettä, jos sitä olisi vain älytty ja rohjettu käyttää.
Tänä päivänä olemme pitkälti samassa jamassa. Vihreä fasismi kasvaa ja rantautuu jo Eurooppaan. Tänäänkin ”demokraatit” kiittelevät uutta fasismia pahempana pitämäänsä uhkaa (kansallismielisyys) vastaan toimimisesta ja syytävät sille rahaa ja muita voimavaroja sekä jatkuvaa rohkaisua. Eikö tapaus Chamberlain opettanut mitään?
Näyttää siltä, että ainoa todellinen vastavoima uudelle fasismille on kansallisvaltion erinomaisuuden tunnistava demokratiaan sitoutunut joukko — juuri me kansallismieliset. Sietäisi hävetä niiden, jotka eivät tue asiaamme. Jälkipolvet eivät tule kiittämään nykyisiä vallanpitäjiä.
