Viime aikoina on eri medioissa käsitelty monikulttuurisuuden ongelmia kiitettävällä tavalla. Joskus pari vuotta sitten en pystynyt kuvittelemaankaan, että asiasta käytäisiin julkista keskustelua. Jussi Halla-aho oli Radio Rockissa (mp3), Iivi Anna Masso kirjoitti Suomeen ujutettavasta apartheidista ja putkimiehenrouva Päivi Lipponenkin esitti joitakin epäileviä kysymyksiä koskien lähinnä yksilön identiteettiä, mutta erehtyy tarjoamaan väärää ratkaisua.
Päivi Lipponen kirjoittaa ”Kotouttamiseen on panostettava enemmän, jotta maahanmuuttajataustaiset ihmiset pääsevät täysivaltaisiksi kansalaisiksi”, mikä ei voisi olla suurempi karhunpalvelus. Kaikkinaiset julkiset toimet ja panostukset ovat hyysäystä, jonka seurauksena integroituminen estyy. Paitsi että julkiseen panostukseen käytetyt rahat ovat pois yhteiskunnan palveluista tai veronmaksajien kukkarosta, lamauttaa se maahanmuuttajan vähäisenkin yritteliäisyyden itsestä lähtevään integroitumiseen. Kunkin oma asenne on kuitenkin ehdottoman ratkaiseva tekijä sopeutumisessa.
Suomen erikoisuus ja kilpailuvaltti ei ole korkea palkkataso, kohtuullinen verotus tai hyvä ilmasto. Ei edes helposti omaksuttava kieli tai helppo työllistämiskynnys. Suomen kilpailuvaltti on yksikulttuurisessa ennustettavassa ja hyvinvoivassa yhteiskunnassa. Siksi meidän on varjeltava kilpailuvalttiamme ja suojeltava sitä turmelevalta monikulttuurisuudelta, joka tekee yhteiskunnasta ennustamattomasti käyttäytyvän ja romuttaa hyvinvointivaltion perustan.
Suomen asema vakaana ja demokraattisena pohjoismaisena hyvinvointiyhteiskuntana ei ole itsestäänselvyys. Se on tulosta meitä edeltäneiden sukupolvien ketjun uurastuksesta ja uhrauksista. Se on saavutus, jota meidän tulee ylläpitää. Yhteiskunnallinen vapaus, oikeudenmukaisuus ja heikoimmistakin huolen pitäminen ovat vahvan kansallisvaltion etuoikeuksia.
Tässä yhteydessä lainaan mielelläni erästä Euroopan varhaisimmista vapauden ja demokratian puolestapuhujista, suomalaista taloustieteilijä Anders Chydeniusta, joka julkaisi jo vuonna 1765 teoksensa Kansallinen voitto, jossa hän puhuu työperäisestä maahanmuutosta seuraavaa:
”En myöskään pidä sitä perustetta pätevänä, että työn suorittavat maahan tilatut ulkomaalaiset. Sillä jos heidät yhteiskunnan runsailla kustannuksilla on voitu houkutella maahan tekemään työtä vähemmän kannattavassa elinkeinossa, niin heitä olisi muuttanut tänne tuhansittain ilman vähintäkään rasitusta valtakunnalle, jos he vain olisivat saaneet vapauden elättää itseään miten parhaiten taitaisivat, s.o. harjoittaa sitä elinkeinoa, jossa he eniten olisivat lisänneet kansakunnan todellista voittoa.
Niin pian kuin ulkomaalaisia kerran on kutsuttu valtakuntaan, niin terve politiikka vaatii hankkimaan suurimman hyödyn heidän työstään, ja se tapahtuu kieltämättä siinä elinkeinossa, mikä parhaiten palkitsee harjoittajiaan, mutta ei suinkaan sellaisilla työaloilla, missä heitä on elätettävä valtion ja yleisön rasitukseksi. Edelliset he hakevat itse, jälkimmäisillä he eivät pysy muuten kuin pakosta, ja köyhyys tulee vihdoin siellä heidän muuttopalkakseen.”
Lipposen tarjoama yhteiskuntavetoinen kotouttaminen ei tee kenestäkään täysivaltaista kansalaista, kuin korkeintaan juhlapuheissa ja paperilla. Todellisuudessa hyysääminen rampauttaa yksilön ja johtaa syrjäytyneen osaan yhteiskunnan sivuraiteelle toisten elätiksi. Täysivaltaiseksi jäseneksi suomalaiseen yhteiskuntaan pääsee samaa reittiä kuin kaikki muutkin: omaksumalla suomalaisen koulusivistyksen sisällön, yhteiskunnan jakamat arvot ja yhteiskuntaa rakentavalla toimeliaisuudella joko yrittäjänä tai yksityisellä sektorilla työntekijänä. Julkinen sektori ei kelpaa maahanmuuttajalle reitiksi täysivaltaiseksi kansalaiseksi.
Miksi?
Nyt tällä kertaa menemättä sen syvemmälle julkisen sektorin verorahoitteisuudesta johtuvaan elätin asemaan, korostuu asia maahan muuttaneen yksilön kohdalla. Täysivaltaisuus yhteisössä ei ole muodollinen tai juridinen kysymys vaan muiden yksilöiden suhtautumisesta muodostuva sosiaalinen asema. Yhdistelmä maahanmuuttaja ja julkinen sektori on itsessään monelle joitakin epäilyksiä synnyttävää, jotka voidaan sitten kumota tai vahvistaa. Julkinen sektori on taipuvainen työllistämään työllistettäviä, mutta työllistämiskyvyttömiä erilaisiin triviaaleihin paperinpyöritystehtäviin. Tällaista ”työtä” ei yhteisössä arvosteta ja siksi on karhunpalvelus uskotella maahanmuuttajalle työn julkisessa paperinpyöritystehtävässä olevan väylä yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.
Tätä ei kumoa sekään seikka, että julkisellakin sektorilla on myös paljon ihan oikeaa konkreettista ja hyödyllistä työtä tekevää. Jos maahanmuuttaja onnekseen sattuu tällaisen paikan saamaan, on se hyvä juttu. Yksityisellä sektorilla kuitenkin täsmälleen saman työn tekeminen olisi vielä parempi, koska yhteisön muiden jäsenten silmissä riski arvostaa paperinpyörittäjää on käytännössä olematon.
Erikseen minun lienee syytä korostaa, etten nyt arvota eri sektorin töitä sinänsä, vaan tarkoituksenani on kuvailla, miten yhteisön jäsenet tapaavat asiaan suhtautua. Työnantajan sektorista riippumatta oikea työ on arvokasta, mutta yksityisellä sektorilla ei ole tapana pitää palkkalistoillaan yksilöitä, joiden panosta ei tarvita.
Aiemmin edellä mainitsemassani teoksessaan Chydenius asettelee oivallisesti:
”Mitä enemmän jossakin yhteiskunnassa toisilla on tilaisuus elää toisten työstä ja mitä vähemmän toiset saavat itse nauttia vaivansa hedelmiä, sitä enemmän ahkeruus lamautuu. Edelliset tulevat ylpeiksi, jälkimmäiset toivottomiksi, ja molemmat haluttomiksi.”
