Suomalainen viestinnän suurmies, professori Osmo A. Wiio on muotoillut nimeään kantavan laiston, jossa hän aforismin omaisesti tuo esiin viestinnän sudenkuoppia. Tämä koodeksi näyttää seuraavalta:
1. Viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta.
2. Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa.
3. On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.
4. Mitä enemmän viestitään, sitä huonommin viestintä onnistuu.
5. Joukkoviestinnässä ei ole tärkeää se, miten asiat ovat, vaan se, miten ne näyttävän olevan.
6. Uutisen tärkeys on verrannollinen sen etäisyyden neliöön.
7. Mitä tärkeämmästä tilanteesta on kysymys, sitä todennäköisimmin unohdat olennaisen asian, jonka muistit hetki sitten.
Aivan hiljattain törmäsin lakeihin 1., 2., 3., 4., 5. ja 7. Vain kuudes momentti jäi tällä kertaa kokematta.
Viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta
Kautta tunnetun historia on havaittu, että kommunikaatiossa on omat haasteensa. Jokainen yksilö on oma ainutlaatuinen itsensä ja eroaa jokaisesta toisesta. Tästä johtuu, että jokainen hahmottaa ja jäsentää reaalimaailmaa omalla tavallaan, joka poikeaa toisten hahmotuksesta joko vähän, tai vähän enemmän. Mitä kauempana yksilöt toisistaan ovat lähtökohtaisesti, sitä vaikeampaa kommunikaatio on. Vaikka puhuttaisiin samaa kieltä.
Vanhat pariskunnatkin, jotka ovat tunteneet toisensa ja rakastaneet toisiaan pitkään ja siinä määrin saavuttaneet yhteisymmärrystä, että ovat aikoinaan pariutuneet, törmäävät vuosienkin jälkeen tilanteisiin, jossa viesti ei mene perille tai jos menee, niin muuttuneena.
Jo lähtökohtaisesti yksilöiden välisessä kommunikaatiossa on riittävästi haasteita ja ilman molemmin puolista hyvää tahtoa ja pyrkimystä ymmärtää toista on keskustelu mahdotonta. Yrityksestä seuraa fleimaus ja flaidis.
Minä käsitän hyvin perusteellisiksi arvoikseni muun muassa toisen ihmisen kunnioittamisen ja rajat ylittävän ystävyyden rakentamisen. Minusta vain sellaisesta lähtökohdasta on mahdollista keskustella rakentavasti ja vain rakentavalla keskustelulla voidaan rakentaa rauhaa ihmisten kesken. Kestävää rauhaa ei ole mahdollista luoda, jos ihmisiä estetään ilmaisemasta itseään tavalla tai toisella. Estäminen voi olla konkreettista ja suoraa sensuuria tai sitten psykologista sodankäyntiä, jossa epäasiallisin argumentein, hämäyksin ja hyökkäyksin pyritään hämmentämään toista tai jopa saada tämä sulkeutumaan.
Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa
Vanha kansa puhuu tästä asiasta sanoessaan ”lukee kuin piru raamattua”. Teknisiä keinoja välinpitämättömään tai jopa tahalliseen väärintulkintaan on takertuminen ilmaisulliseen yksityiskohtaan sen sijaan että pyrkisi ymmärtämään, mitä toinen haluaa sanoa.
Jos opponentin pyrkimyksenä on estää keskustelu ja vahingoittaa toista ihmistä ainakin imagollisena ja ehkä henkisellä tasolla, on tämä keino käytettävissä ja kuten nähty on, sitä myös käytetään. Tämä on tosiasia joka pitäisi oppia kohtaamaan ja hioa ilmaisuaan siten, että siinä olisi mahdollisimman vähän tarttumiskelpoisia yksityiskohtia. Sen seurauksena ilmaisusta tulee helposti kapulakielistä ja väritöntä.
Kokonaan toinen kysymys on, että pitäisikö keskustelua edes yrittää henkilön kanssa, jonka tavoitteena on estää keskustelu.
Lopultakin olemassaoleva virhe maailmassa ei ole este vaatia parempaa. Päin vastoin, entistä äänekkäämmin pitää peräänkuuluttaa parempia käytöstapoja ja ehdottomana vaatimuksena keskustelun aloittamiselle molemminpuolista velvoitetta pyrkiä ymmärtämään toista ja kunnioittaa kunkin henkilökohtaisen ilmaisukyvyn rajoja. Hyvässä keskustelussa osapuolet auttavat toisiaan tekemään itsensä ymmärretyksi.
On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut
Tämä liittyy hyvin läheisesti edelliseen. Olen usein huomannut, että monilla opponenteilla on tapana tunkea suuhuni sanoja, joita en tunnista omikseni ja jotka maistuvat pahalta. En toista aiemman otsikon alla kirjoittamaani, mutta erikseen haluan muistuttaa, että yritys tulkita toisen sanomaa muotoilemalla väitetä itse uudelleen, ei välttämättä ole huono asia. Kun se tehdään auttamishengessä ehdotelmana toiselle, siis paremmin muotoiltua argumenttia opponentille tarjoten, on se esimerkki hyvästä tahdosta ja pyrkimyksestä toisen ymmärtämiseen. Väärin toimitaan siinä tapauksessa jos tällainen itsemuotoiltu väitetarjous otetaankin samantien toisen argumenttina ja sitten hyökätään sitä vastaan.
Mitä enemmän viestitään, sitä huonommin viestintä onnistuu
Asioista joista on kirjoitettu kauan ja paljon, saa paljon helpommin pomittua sellaisia yksityiskohtia, joilla sitten pyritään nollaamaan koko kokonaisuus. Vanha kansa on sanonut, jotta rapatessa roiskuu.
Joukkoviestinnässä ei ole tärkeää se, miten asiat ovat, vaan se, miten ne näyttävän olevan
Tämä mielessäni ehdin valmistautua viimeisimpään koitokseen. Koska tiesin entuudestaan kaikki keskustelijat, osasin odottaa tietynlaista käytöstä. Juuri tästä syystä edeltävän päivän ajan psyykkasin tyyneyttä vaikka eteen tulisi mitä. Reaaliajassa kommentoivat harmittelivat liiallista kiltteyttä, varovaisuutta ja hyökkäämättömyyden puutetta, mutta ne jotka ovat katsoneet asiaa uudestaan tai kommentoivat vasta ohjelman päätyttyä, näkivät jo kokonaisuutta siten, kun olin ajatellut. Harva muistaa enää ajan kulutta mitä on sanottu, mutta se muistetaan, miten ihmiset käyttyvyät erilaisissa tilanteissa. Kun keskittyy pitämään pään kylmänä, niin sen verran huomiota se vie että se näkyy jossain muussa, mistä pääsemmekin seuraavaan väliotsikkoon:
Mitä tärkeämmästä tilanteesta on kysymys, sitä todennäköisimmin unohdat olennaisen asian, jonka muistit hetki sitten
No perkele, juuri näin pääsi käymään tälläkin kertaa, kuten monta kertaa aiemminkin. Muistan kun lapsena katselimme kotona tv-visailuita ja juontaja esitti kilpailijalle kysymyksen johon lapsikin osaa vastata (kirjaimellisesti; otimme osaa visailuihin kotona ja olisimme aina voittaneet), mutta johon kilpailija ei osannut vastata. Tätä lakia on mahdollista vastustaa harjoituksen kautta. Tieto itsessään ei riitä, jos se ei sekunnin kahden kestoisessa tilanteessa löydy ajatusarkistosta. Suora (tv-)lähetys on armoton eikä sitä voi leikata; jos puheenvuoro keskeytyy silmänräpäystä pidemmäksi ajaksi, ottaa sanan haltuunsa joku aggressiivisempi keskustelija. On kiistämätön tosiasia, että julkisina keskustelijana minulla on paljon kehitysvaraa, mutta kannattaa kerrata Jussin kirjoituksesta kohta ”Varoitan kannattajiani kohdistamasta minuun (tai muihin läpimenneisiin mokukriittisiin) epärealistisia odotuksia”. En haluaisi kehittyä yhdeksi noista, jotka pyrkivät nostamaan omaa egoaan toisen kustannuksella. Haluan kehittyä omalla linjallani ja levittää yhteisymmärryksellistä keskustelukulttuuria.
J’accuse! eli syytteet oikeuslaitoksen ulkopuolella
Roomalais-germaaniseen ja ylipäätään länsimaiseen oikeusjärjestykseen kuuluu tasapuolisuus, jota pyritään symboliikanpuolella kuvaamaan esittämällä oikeuden jumalatar side silmillään. Oikeudenkäynneissä tätä pyritään edistämään muun muassa sillä, että syytteet ja todisteet esitetään puolustukselle etukäteen ja että salissa pyritään selvittämään juttu juurta jaksaen. Syyttäjällä on velvollisuus tuoda esiin myös syytettyä puolustavat kannat. Muunlaistakin lähestymistapaa länsimaissa on kokeiltu, mutta huonoin seurauksin.
Vihamielinen jankuttaminen ja käänteisen todistustaakan vaatimus eivät myöskään ole asiallista keskustelua.
On tietysti lähtökohtaisesti väärin asettaa keskustelu, joka todellisuudessa on julkinen kansantuomioistuin. Tässä mielessä YLE osana poliittista koneistoa teki virheen. Virheen, jonka seuraukset yksilöiden elämässä ja arjessa ovat sitä luokkaa, että oikaisu ja anteeksipyyntö olisi vähintä, mitä YLE voisi tehdä.
Voin vain toivoa rauhaa ja enemmän hyvää tahtoa ihmisten kesken.
Loppuun vielä kaksi irtolinkkiä:
http://www.halla-aho.com/scripta/kommentteja_atalklahetykseen_30102008.html (bis)
http://kaivanto.blogspot.com/2008/10/karkailevia-mopoja.html
