Itsenäisen Suomen  puolustus on pohjautunut yleiseen asevelvollisuuteen, mutta muuttuvassa maailmassa on aiheellista aika-ajoin katsoa, vastaavatko aiemmat ratkaisut nykypäivän tai tulevaisuuden haasteisiin. Puolustusstrategiassa on monia liikkuvia osia ja asevelvollisuus on vain yksi osatekijä. Sitä ei tulisi tarkastella ilman kokonaisuuden arviointia.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen esitti arvioitavaksi myös siviilipalveluksen kehittämistä ja mahdollisia yhteisiä koulutusjaksoja sotilaiksi koulutettavien kanssa. Olen ollut samaa mieltä ja kun vuonna 2004 hahmottelin Näkemyksiä maanpuolustuksesta, päädyin toteamaan ”onkin äärimmäisen tärkeää, että yleisen maanpuolustusvelvollisuuden peruskoulutusjakso ulotetaan koskemaan koko ikäluokkaa sukupuolesta riippumatta.” Lähetin tuolloin ajatuksia koskevat kirjeet puolustusministeriöön, työministeriöön ja ympäristöministeriöön, josta kahdesta jäljemmästä sain kiittävän vastauksen. Puolustusministeriöstä ei vastausta kuulunut, mutta ilmeisesti viesti on kuitenkin mennyt eteenpäin.

Esitin tuolloin että ”siviilipalvelusta tuleekin kehittää voimakkaasti asepalveluksen pakollisesta vaihtoehdosta todellisia kriisiaikojen tehtäviä ja tarpeita varten. Tällainen uusimuotoinen siviilipalvelus olisi osa aiemmin mainittua ei-aseellista maanpuolustusvelvollisuuden peruskoulutusta.”

Vuonna 2004 olin vielä tiukasti sitä mieltä, että yleinen asevelvollisuus on säilyttämisen arvoista ja puolustuskykymme kivijalka. Sittemmin olen lisännyt valmiuttani myös vaihtoehtoisten ratkaisujen hyväksymiseen. Yleinen asevelvollisuus ei välttämättä olekaan paras ja kustannustehokkain ratkaisu. Toistaiseksi kuitenkin näen siitä saatavan enemmän hyötyjä kuin haittoja, mutta kehitystarpeita siinä kiistatta on.

Puolustustekniikan monimutkaistuessa tarvitaan vähemmän, mutta osaavampia sotilaita. Puolustusvoimien tarve on siis vähenemään päin ja niukkojen resurssien aikana voimat haluttaneen kohdistaa siihen osaan, jota todella tarvitaan. Asepalvelus koko ikäluokkaa lävistävänä kokemuksena, sosiaalisena kalibroijana ja kuntokouluna on kuitenkin oman huomionsa ansaitseva. Myös tulevaisuudessa kansalaisen oikeus puolustaa kotiaan on tärkeää, eikä sitä voi luottaa pelkästään pienelle ammattijoukolle.

Mielestäni kansa tarvitsee edelleen oman armeijansa ja siksi vapaaehtoista maanpuolustusta pitää kehittää edelleen muodostamalla vapaaehtoisuuteen perustuva kodinturvajärjestelmä hyväksi todetun pohjoismaisen mallin mukaan. Pohjoismaiset mallit sopivat siksi Suomeen hyvin, että yhteiskuntarakenteemme ja historiamme muistuttaa näitä maita hyvin paljon, kuten myös nykyinen lainsäädännöllinen peruslinjamme ja oikeuskäsityksemme. Kodinturvajärjestelmä on nimensä mukaisesti kansalaisten jokapäiväistä elämää turvaava toimi ja siksi pelkästään sotilaalliseen koulutukseen keskittymällä ei tavoitetta saavutettaisi. Kodinturvaan yhtälailla kytkeytyy aktiivinen arkiturva; huoli oman kodin koskemattomuudesta, rakennetun ympäristön turvallisuudesta, omaisuuden suojasta ja lähimmäisten hyvinvoinnista. Maanpuolustuskoulutusyhdistys on historiansa mittaan koko ajan kehittynyt tähän suuntaan, mutta kehittymistä voitaisiin edistää.