Vajaa viikko sitten Amerikan Yhdysvaltain 44. presidentti vannoi virkavalansa suuren huomion keskipisteenä. Valaseremonia lähettiin suorana ympäri maailmaa Suomi mukaan luettuna. Vapaan maailman johtajuus on tunnustettu tosiasia. En päässyt näkemään seremoniaa, koska olin pääkaupunkiseudun valtuustojen yhteistyötilaisuudessa. Korvikkeena katsoin myöhemmin taltioinnin 18.1. pidetystä virkaanastujaiskonsertista.

Vaikka obamania on kasvanut aina demokraattien esivaaleista lähtien ja Suomessakin on saanut seurata Obaman fanien intoa ja innostusta, oli konsertin ilmapiiri ja yleisön innokkuus merkillepantavaa. Nyt oikeastaan tajusin, millaisten messiaanisten odotusten edessä presidentti on. Kannattajilleen Obama ei ole vain ihminen tai poliitikko, vaan jotain paljon enemmän. Voi olla, että odotukset ovat inhimillisesti liian korkealla, mutta toisaalta Yhdysvaltain nykyinen ahdinko on niin syvä, että ylöspäin ponnistaminen on helpompaa kuin toisina aikoina ja siinä auttaa ainakin jonkin aikaa kannattajien euforia ja ”me pystymme” -asenne. Edeltäjän saappaatkaan eivät ole liian suuret täyttää yleisön silmissä.

Konsertin aikana panin merkille muutaman detaljin, kuten sen, että Marisa Tomei lainasi tsemppaus-puheenvuorossaan presidentti Reagania ja että eräs suosikkinäyttelijöistäni Ashley Judd kävi puhujalavalla. Loppua kohden kuitenkin huomioin kokonaisuutta ohi yksityiskohtien. Viimeistään Obaman puhuessa palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Hän on karismaattinen esiintyjä ja hyvä puhuja, joka ottaa yleisönsä ja sulattaa varauksellisimmatkin kuulijat. Äänenkäyttö ja eleet vahvistavat sanomaa.

Obama korosti yhtenäisyyttä kriisin edessä. Taustalaulajien takit olivat punaisia (republikaanien väri) ja sinisiä (demokraattien väri). Termit ”one nation, one people” toistuivat pariin otteeseen. National Mallin monumentaalinen ympäristö Lincoln Memorialin edessä oli täynnä ihmisiä. Puhujat, esiintyjät, lippurivistöt ja marssivat sotilaat välittyivät laajalle yleisölle modernin kuvan- ja äänentoistotekniikan avulla ja muutamaan otteeseen yleisö ryhtyi huutamaan Obaman nimeä. Puheessaan presidentti osoitti kritiikkiä kapitalismia ja kommunismia kohtaan mainiten jäljemmän ihan nimeltä. Lopuksi tilaisuus huipentui kansalliskotkan esittelyyn.

”On aika vahvistaa omanarvontuntoamme. Maamme suuruus ei ole itsestäänselvyys, se on ansaittava”, Obama sanoi.

* * *

Amerikkalaista kerrontaa erottaa eurooppalaisesta muun muassa asioiden alleviivaus. Johtuen kuulijakunnan heterogeenisyydestä, ei viestiä jätetä pelkkien metaforien ja vihjeiden varaan, vaan asia tuodaan ilmi ”idioottivarmalla” ilmaisulla. Sovellan nyt tätä kulttuurista piirrettä ja nyt kun Vihreätkin ovat kohdanneet natsisyytöksiä, lyön pöytään – joskin kevyellä mielellä – natsikortin.

Seuraavat obamanian yksityiskohdat yhdessä muistuttavat jollakin asteella natsien tapaa:
– suuret yleisötapahtumat monumentaalisessa ympäristössä
– suosittu johtaja, joka näyttäytyy kannattajilleen lähes yli-inhimillisenä
– karismaattinen poliitikko, joka saa osakseen pop-staramaista ihailua
– ja jonka nimeä huudetaan kannatuksen osoituksena
– puolue- ja luokkarajat ylittävä yhtenäisyyden korostus (one nation, one people)
– lippurivistöt
– sotilaat paraatipuvussa
– modernin tekniikan soveltaminen sananlevityksessä
– kotkan käyttö
– kritiikki kapitalismia ja kommunismia kohtaan
– valtion suuruuden korostus ja kasvatus
– Obaman sinänsä viaton ”Hello America” -puheenaloitus, toisen ajan Saksaan sijoitettuna kuulostaisi vähän eri henkiseltä

Näin helppoa oli vetää assosiaatio natseihin ilman mitään todellisia yhteyksiä. Se on niin helppoa, että nykypäivänäkin monet ihmiset tosissaan sortuvat siihen helposti. Haluan erikseen sanoa, ettei minulla ole halua kylvää epäilyksen siementä Obamaa kohtaan ja etten usko tämän pyrkivän laajentamaan Yhdysvaltain sotarintamaa tai hävittämään mitään kansanryhmää. Obama ei ole natsi, eikä nykyään ole juuri kukaan muukaan vaikka ulkoisten tunnusmerkkien perusteella siltä ehkä näyttäisikin.