Pohjois-Afrikan tapahtumien vaikutus maahanmuuttoon

Tällä kertaa Tunisiasta alkaneet ja Egyptiin, Libyaan ja Algeriaan levinneet vallankumousaatteet muodostavat eräänlaista epäjatkuvuuskohtaa historiassa ja mahdollistavat kaksi hyvin erilaista skenaariota, joilla on valtava vaikutus Välimeren alueen kehitykseen ja sitä kautta myös muuttovirtoihin.

Jasmiinivallankumoukseksi nimetty kehitys voi johtaa joko jonkin maan kohdalla nykytilanteen lujittumiseen, mutta merkittävämpiä ovat vaihtoehtoiset kehityssuunnat: maallistuneiden diktatuurien sijaan voi syntyä joko aitoja demokratioita tai jotain paljon pahempaa: islamistisia teokratioita.

Odotan paljon ensimmäistä vaihtoehtoa. Historiallisesti aiempiin autokraattien kaatoihin ovat paria poikkeusta lukuunottamatta vaikuttaneet uskonnollisesti motivoituneet vastarintaliikkeet, kuten Iranissa, Afganistanissa, Somaliassa ja muinaisessa Arabiassa (nyk. Saudi-Arabia). Poikkeuksen muodostavat Egyptin kumoukset sekä Baath-puolueen masinoima kumous Irakissa.

Nykyisten diktatuurien lujittuminen kasvattanee vähän väestövirtaa Eurooppaan, mutta islamistinen teokratia käynnistäisi laajan pakolaisaallon. Nousseet kansanjoukot eivät toistaiseksi vaikuta mullahien kiihoittamilta, joten on olemassa mahdollisuus demokratiakehityksen alkamisesta näissä maissa. Se on suotavaa paitsi yleisen vapaudenkaipuun nimissä, myös siksi, että se käynnistäisi taloudellisen kehityksen ja mahdollistaisi myös uskonnollisuutensa vuoksi diktaattoreita pakoon lähteneitä palaamaan.

EU:n ja Suomen tulisikin olla ulko- ja kauppapolitiikassaan aktiivinen tukemaan juuri rauhanomaista kehitystä. Erityisvastuuta sysään vanhoille siirtomaavalloille Ranskalle, Italialle ja Britannialle, joskin Italialta ei voitane odottaa nykyisessä taloudellisessa kriisissään juurikaan panosta. Libya toisaalta ei tällä hetkellä ole kaiketikaan ensimmäisenä luopumassa nykyhallinnostaan.

Euroopan olisi myös valmistauduttava sotilaalliseen kriisinhallintaan, ihan vain varmuuden vuoksi.

Se on aivan sama hetero vai homo – jyrkkä ei viharikoksille!

Lauantain Helsinki Pride -kulkueeseen tehty median “iskuksi” nimeämä välikohtaus on herättänyt kommentointia valtakunnan korkeinta viranhaltijaa myöten. Oli kyseessä sitten huonosti ajateltu kepponen tai vakavalla mielellä suoritettu hyökkäys (kuten poliisin lausunnoista lienee pääteltävissä), on tapahtuma saamassa suhteettoman suurta painoarvoa, sillä sen varjolla on peräänkuulutettu erillisen viharikos-nimisen teon kriminalisoimista.

Jo nyt lainsäädäntöömme on eksynyt valitettava lapsus (RL 6:5 4. kohta), joka periaatteessa asettaa rikoksesta epäillyt eriarvoiseen asemaan maailmankatsomuksellisten syiden perusteella. Onneksi käytännössä oikeuslaitos ei ole juurikaan soveltanut tätä koventamisperustetta. Lainkohdan soveltamisessa olisi kyse institutionaalisesta syrjinnästä, joka on ollut vierasta länsimaiselle yhteiskunnalle jo vuosikymmenten ajan.

Oikeusvaltiossa oikeudenvastainen teko on itsessään tuomittavaa, eikä tekijän maailmankatsomuksella, arvomaailmalla tai (seuraava luettelo RL 11:11 hengessä) etnisellä alkuperällä, ihonvärillä, kielellä, sukupuolella, iällä, perhesuhteilla, sukupuolisella suuntautumisella, perimällä, vammaisuudella tai terveydentilalla, uskonnolla, yhteiskunnallisella mielipiteellä, poliittisella tai ammatillisella toiminnalla tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella, ketään saisi asettaa rikosoikeudellisesti huonompaan asemaan.

Sääty-yhteiskunnassa ihmiset olivat eriarvoisia lain edessä syntyperänsä perusteella. Luokkayhteiskunnassa he olivat eriarvoisia ammattinsa ja sosiaalisen asemansa perusteella. Muun muassa patriarkaalisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat eriarvoisia sukupuolensa perusteella. Esimerkiksi islamilaisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat eriarvoisia lain edessä uskontonsa, sukupuolensa, ikänsä, sukupuolisen suuntautumisensa ja käytännössä myös yhteiskunnallisen ja poliittisen mielipiteensä vuoksi. Demlalainen yhteiskunta on tässä mielessä kopio islamilaisesta.

Asetun jyrkästi vastustamaan viharikoslainsäädäntöä. Ihmisten on oltava lain edessä tasavertaisia, olivat sitten uhreja, epäiltyjä tai syyllisiä.

Eikö mene jakeluun, että se on aivan sama hetero vai homo?

Kotimaisen terrorismin välttäminen

Yli kymmenen vuoden ajan olemme kyselleet, miten Suomi aikoo onnistua siinä, missä kaikki muut maat ovat epäonnistuneet. Näihin päiviin asti olemme saaneet epäuskottavia vakuutteluita siitä, kuinka maahanmuutossa ja monikulttuurisuudessa onnistutaan eikä Suomi seuraisi muiden maiden epäonnistuneeksi havaittua polkua.

Nyt valtakunnan päälehti on ottanut esiin kauan median vaikeneman asian, “toisen polven muslimimaahanmuuttajien” radikalisoitumisen. Termi “toisen polven maahanmuuttaja” tullee Ranskasta ja sillä tarkoitetaan maassa syntyneitä, kasvaneita ja koulutuksensa saaneita maahanmuuttajien jälkeläisiä. Aihe on ollut kipeä niille, jotka edelleen uskovat yhteiskunnan ympäröivien arvojen ja sivistyksen voimaan maassa syntyneiden kotouttamisessa.

Suomen tilannetta saattaa helpottaa se, että muhamettilaisväestö on toistaiseksi niin hajanainen. Maan 45 000:sta  muhamettilaisesta suurin ryhmä on 10 000 henkinen somalialaiset, mutta muuten joukko on sekalainen koostuen arabeista, arjalaisista, muista pohjois- ja itäafrikkalaisista sekä keskiaasialaisista. Tällä hajanaisuudella ei ole kuitenkaan merkitystä mahdolliseen terroristisen ajattelun sikiämiseen. Lähiöongelmatkin vältetään vain, jos samantaustaisten ryhmien keskittyminen yksille alueille onnistutaan välttämään.

Paikallisten uskontovereiden puutekaan ei estä terroristiksi kehittymistä. Kansainväliset yhteydet ovat nykyään helppoja kaikille ja maailmalla olevia terroristijärjestöjä johdetaan ulkomailta vaikka värväys tapahtuisikin useasta maasta. Monet terrori-iskuista kiinnijääneet tai muuten selville saadut ryhmät ovat olleen “monikansallisia”. Vaikka terrorismia vastustaa ylivoimainen enemmistö muslimeista, tarvitaan sen aikaansaamiseksi vain kourallinen yksilöitä.

Ongelma on laaja ja monisyinen eikä siihen ole yhtä ratkaisua. Yhtälailla mitään pientä osaratkaisuakaan ei saa jättää käyttämättä. Eräs asiaan vaikuttava seikka on tulijoiden määrä.

Hullut punaiset

Matti Rossin tapaus on ollut viime aikoina esillä. Tälle myönnettiin valtionpalkinto hiljattain, vaikka oli vuonna 1975 ilmiantanut unkarilaisen kirjailijan Dénes Kissin Unkarin Kirjailijaliitolle neuvostovastaisen mielipiteen esittämisestä. Dénes Kiss oli keskustellessaan suomalaisten kirjailijoiden kanssa fasismista kysynyt retorisesti, kummasta fasismista oli kyse — mustasta vai punaisesta.

Aiheellinen kysymys. Fasismin juuret ovat sosialismissa ja siksi lopulta sen haaroja ei erota kuin tunnusväri. Joukkoon voi nakata vielä ruskean fasisminkin — vihreää unohtamatta!

Eilen tuli TV1:stä ensimmäinen osa Italian Fasismista. Alun pakollisten disclaimer-tyylisten natsikytkentöjen yhteydessä viljeltiin epätarkkuuksia, jota voi ymmärtää myös propagandaksi. Esitettiin, että Saksa ja Italia olisivat yhdessä aloittaneet II maailmansodan, vaikka Italia ehti sotaan miltei vuoden Saksan ja Neuvostoliiton jälkeen. Sosialismi näytteli niin merkittävää osaa II maailmansodan synnyssä toisaalta sosialistisen Neuvostoliiton, mutta toisaalta sosialismitaustaisen Italian Fasismin ja kansallissosialistisen Saksan roolivaatteisiin puettuna, että olenkin monta kertaa tuonut esille kyseessä olleen ensisijaisesti sosialismin sisällissodan, kuin kahden (tai useamman) vastakkaisen ideologisen leirin voimainkoitoksen. Tietenkään ei pidä unohtaa länsimaisia demokraattisia valtioita, jotka todellisuudessa taistelivat eri sortin totalitarismeja vastaan — vaikkakin yhden kanssa liittoutuneena.

Dokumentissa kerrottiin alussa vuolaasti länsimaiden johtajien, kuten paavin ja Churchillin, aiempia Fasismia tukevia lausuntoja nimen omaan tämän kommunisteille asettaman haitan ja esteen ansiosta. Kiitos sille kelle kiitos kuuluu, mutta hieman absurdia on kuitenkin kiittää lepraa ruton välttämisestä. Tarjolla olisi kuitenkin ollut myös oikeaa lääkettä, jos sitä olisi vain älytty ja rohjettu käyttää.

Tänä päivänä olemme pitkälti samassa jamassa. Vihreä fasismi kasvaa ja rantautuu jo Eurooppaan. Tänäänkin “demokraatit” kiittelevät uutta fasismia pahempana pitämäänsä uhkaa (kansallismielisyys) vastaan toimimisesta ja syytävät sille rahaa ja muita voimavaroja sekä jatkuvaa rohkaisua. Eikö tapaus Chamberlain opettanut mitään?

Näyttää siltä, että ainoa todellinen vastavoima uudelle fasismille on kansallisvaltion erinomaisuuden tunnistava demokratiaan sitoutunut joukko — juuri me kansallismieliset. Sietäisi hävetä niiden, jotka eivät tue asiaamme. Jälkipolvet eivät tule kiittämään nykyisiä vallanpitäjiä.