Espoon monikulttuurisuusohjelman käsittelystä

Espoon valtuusto käsitteli eilen monikulttuurisuusohjelmaa. Laki kotouttamisen edistämisestä määrää kunnan velvollisuudeksi kotouttamisohjelman laatimisen, mutta Espososa ainakin jo parin valtuustokauden ajan ohjelma on ollut monikulttuurisuusohjelma.

Neljä vuotta sitten minulle kävi kehnosti, kun uutena valtuutettuna en aivan osannut vielä kaikkia kokousteknisiä juttuja ja silloinen valtuuston puheenjohtaja Jukka Mäkelä ei kirjauttanut erimielisyyttäni pöytäkirjaan. Näin ollen muodollisesti se hyväksyttiin silloin yksimielisesti, vaikka olin jo lautakuntavaiheessa ollut erimielinen, eikä valtuustossakana asia jäänyt kenellekään epäselväksi.

Nyt valmistauduimme ryhmänä melko hyvin asian käsittelyyn ja jo ennen kaupunginhallituskäsittelyä teimme rakentavia korjausehdotuksia ja palautusehdotuksen, mutta jostain syystä ketju katkesi ja KH-edustajamme eivät vaikuttaneet asiassa. Uskoisin, että tuossa vaiheessa meillä olisi ollut aito mahdollisuus saada muut ymmärtämään kantamme ja ohjelma palautettua valmisteluun. Valtuustovaiheessa se on lähinnä mahdotonta enää, kun muut ryhmät ovat valinneet linjansa KH:ssa.

Tästä huolimatta päätimme käydä katkeran taistelun salissa loppuun asti. Lähtökohtainen ehdotuksemme oli palautus uuteen valmisteluun ja sain varattua ensimmäisen puheenvuoron:

Arvoisa puheenjohtaja, hyvä valtuusto sekä muut läsnäolevat,

Suomi on onnekseen maailman suurien trendien reunalla, ja meillä on ollut mahdollisus oppia toisten kansojen onnistumisista ja epäonnistumisista. Joskus olemme osanneet välttää pahimmat karikot, mutta monissa kysymyksissä olemme menneet mukaan erilaisiin hölmöilyihin ja luopuneetkin niistä sitten muita myöhemmin.

Näin on käynyt monikulttuurisuudenkin kanssa. Kautta läntisen Euroopan ovat yhteiskunnalliset vaikuttajat ja havainnoijat päätyneet toteamaan monikulttuurisen yhteiskuntakokeilun suureksi virheeksi, mutta sen korjaaminen jälkikäteen oni lähes mahdotonta.

Suomessa me voisimme vielä estää kehityskulun hajanaiseen omalakisten yhteisöjen verkostomaiseen rinnakkaiseloon. Tästä tavoitteesta ymmärtääkseni kaikki tässäkin salissa olevat lienevät yhtämieltä; kukaan ei halua niitä sosiaalisia ongelmia, joita läntisessä Euroopassa ja jopa naapureissamme pohjoismaissa on jo valitettavasti nähty.

Mielipide-erot liittyvätkin keinoihin ja metodeihin. Nyt esitetyssä monikulttuurisuusohjelmassa kuitenkin esitetään monen kiistämättä hyvän ja vaikuttavan keinon lisäksi myös muualla kokeiltuja, haitallisia ja vahingollisia jippoja.

Arvoisa puheenjohtaja,

näen ohjelman puutteiden ja väärien johtopäätösten pohjautuvan pitkälti siihen, että sen ohjenuoraksi on valmistelussa otettu nimen omaan monikulttuurisuus, eikä kotoutuminen, kuten laki kotoutumisen edistämisestä 32 §:ssä edellyttää.

Siksi esitänkin nrolla 9 jaetun palautusesityksen:

Nyt esitetty monikulttuurisuusohjelma on marginaalisesti parempi kuin neljä vuotta sitten käsitelty, mutta se ei edelleenkään huomioi asuinalueiden eritytymisriskiä eikä hiljattain hyväksyttyä talouden tasapainotus- ja tuottavuusohjelmaa. Monikulttuurisuusohjelmana sillä on ollut harhaanjohtava lähtökohta ja valitettavasti se lisää segregaatiota ja lannistaa yksilöiden kototumista sekä avaa tietä yhteiskunnalliselle epätasa-arvolle, kuten ohjelmassa esitetyt keinot ovat kaikissa muissa Euroopan maissa tehneet.

Monikulttuurisuusohjelma tulee valmistella uudelleen kotouttamisohjelmana ilman kaupunkilaisia eriarvoiseen asemaan asettavaa positiivista erityiskohtelua ja ilman maahanmuuttajien oman kielen ja kulttuurin erityistä tukemista verovaroista. Kotouttamisohjelman tulee keskittyä siihen, miten edistetään maahanmuuttajien suomen kielen osaamista ja ymmärrystä suomalaisesta kulttuurista ja suomalaisesta yhteiskunnasta.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvä valtuusto

Siltä varalta, ettei valtuusto toimi viisasti ja yhdy palautusesitykseemme, on ryhmämme halukas korjaamaan ohjelman pahimpia vikoja. Siksi esitän myös muutoksia.

Muutosesitys 11 otsikolla Ohjelman suhde Espoo-tarinaan

Toinen kappale, viimeinen lause muutetaan:
“Kaikkien kaupunkilaisten Espoossa ei suvaita syrjintää.”

Ismit ovat tyypillisesti ideologioita, ajatusrakennelmia, aatteita, uskomuksia, asenteita tai meemiklustereita, jotka elävät ihmisten korvien välissä. Pidän hyvin vaarallisena, että yhteiskunnalliset päättäjät listaavat aika-ajoin erilaisia ismejä ei-toivottavaksi tai jopa normien tai lakien vastaisiksi. Historiaa tuntevat tietävät, että eri aikoina eri yhteiskunnissa on milloin vainottu mitäkin ismiä; sosialismi, liberalismi, feminismi, ateismi tai hedonismia nyt muutamia luetellakseni.

Minä en halua olla edistämässä yhteiskunnallisia tuomioita millekään ismille, vaikka yksityishenkilönä osaankin asettaa ismejä preferenssijärjestykseen, mukaan luettuna negatiivinen arvoasteikko.

Teot sen sijaan ovat konkreettisia ja tarkasti määriteltyjä ja tekoja me voimme hillitä ja yhteiskunnallisesti tuomita. Ihmisten korvien väliin meneminen tai yritykset manipuloida ajatuksia yhteiskunnallisella viestinnällä eivät mielestäni kuulu länsimaiseen yhteiskuntaan, vaikka itänaapurissamme se onkin arkipäivää edelleen. Vetoan tässä teidän järkeenne ja tämän pienen muutoksen hyväksymistä.

Tässä vaiheessa olin käyttänyt puheeseen varatun viisiminuuttisen ja jouduin ottamaan uuden puheenvuoron muiden muutosesitysten tekemiseksi. Seuraavien puhujien aikana käytin muutaman repliikkipuheenvuoron, jossa oioin pahimpia väärinkäsityksiä muilta puhujilta, lähinnä Maria Guzenina-Richardsonilta. Valtuustokäytäntömme mukaan repliikkejä ei myönnetä enää klo 21 jälkeen, joten keskustelu vaimeni piakoin pelkiksi puheenvuoroiksi.

Simo Grönroos teki muutaman korjausehdotuksen ja kannattai palautustani, joten pääsimme äänestämään. Palautusta kannatti vain Perussuomalaisten ja Sitoutumattomien ryhmä muiden äänestäessä palautusta vastaan. Keskustelu jatkui. Lopulta pääsin jatkamaan muutosesitysteni kanssa:

Arvoia puheenjohtaja,

Jatkan muutosesitysten tekemistä

Muutosesitys 12 otsikolla Ohjelman tarkoitus

Toisen kappaleen ensimmäinen ja toinen lause muutetaan yhdeksi muotoon:

“Espoon kotouttamisohjelman lähtökohtana on jo toteutunut väestörakenteen muutos sekä ennustettu väestönkehitys.”

ja kolmas lause muotoon:

“Espoo-tarinan mukaan Espoo on tulevaisuudessa kansallisesti sekä kansainvälisesti houkutteleva ja kiinnostava kaksikielinen kaupunki, jossa on kattavat palvelut kaikille espoolaisille.”

Espoo-tarinassa nykypäivä kuvataan kuvataan monikulttuuriseksi (ei yksimielisesti), mutta tulevaisuus kansainväliseksi ja kaksikieliseksi. Ohjelma ei voi olla taantumuksellinen, vaan sen tulee viitoittaa tietä valtuuston luotsaamaan strategiseen tulevaisuuteen. Tässä kohdin valmistelu on saattanut olla vähän tarkoitushakuinen.

Aarvoisa puheenjohtaja,

Muutosesitys 13 otsikolla Kestävä kehitys

Sivulla 6 on hyvä esimerkki hutiloinnista, silä yhdellä sivulla on keskenään ristiriitaisia väitteitä. Yhtäällä ylistetään mantranomaisesti vieraskielisen västön potentiaalisia voimavaroja, mutta pian kahteen kertaan kerrotaan lähinnä päinvastaisesta toteutumasta. Tämä ristiriita saadaan korjattua linjakkaasti kun Kestävä kehitys -kohdan ensimmäinen lause muutetaan muotoon:

“Yksi espoolaisten hyvinvoinnin haasteita on vieraskielisten maahanmuutto.”

Arvoisa puheenjohtaja,

Näillä muutoksilla ohjelma olisi nipin napin hyväksyttävissä.

Muuten kommentoin jäljellä olevalla ajalla käytyä keskustelua. Mielestäni Espoon päätös ottaa Syyriasta 50 ylimääräistä pakolaista olisi pitänyt tehdä poliittisesti, eikä virkamiespäätöksenä. Tässä välissä asian toisen pohjanoteerauspuheenvuoron piti Jyrki Kasvi, vähän yllättävästi. Muut vihreiden puheenvuorot olivat asiallisia ja riitaa haastamattomia, ja Vasemmistoliiton Kari Uotilakin pystyi selvistä vaikeuksista huolimatta (istun aivan puhujapöntön edessä) pysymään puheessaan asialinjalla.

Viimeisessä puheenvuorossani vedin vähän yhteen käytyä keskustelua ja vähän irrottelinkin lennokkaammin.

Arvoisa puheenjohtaja,

Jos tämä on yleinen monikulttuurisuusohjelma eikä maahanmuuttajienn kotouttamisohjelma, niin kuin me olemme sitä vaatineet, niin missä on kansallisten vähemmistöjen osuus? Puhutaan ulkomaalaisista ja vieraskielisistä yksinomaan. Miksi suomenruotsalaisuus, karjalaisuus tai pohjalaisuus näy tässä?

Ei näitä tarvitse, mutta se osoittaa sen mistä tässä oikeasti on kyse.

Vielä rasismi-sanasta. Yksi lähde määrittelee yhdellä ja toinen toisella tavalla ja se on sen ongelma. Käsite on yhtä leväperäinen kuin itänaapurin laissa oleva huliganismi, se tarkoittaa juuri sitä, mitä syyttäjä ja tuomari haluavat sen tarkoittavan, eikä kansalaiset voi tietää mikä milloinkn on rikollista. Eihän tässä ongelmaa olisi jos määrittely olisi kirjoitettu auki ohjelmaan, vaikka Kasvin esittämässä muodossa. Emme me ole ongelmaa siivoamassa pois, vaan mielipiteiden vainoa.

Valtuutettu Ali nosti esiin klassikkoargumentin vuosisatoja sitten muuttaneita investoreja ja yrittäjiä. Myös tataarit ja Vietnamin venepakolaiset ovat intergoituneet hyvin. Näille yhteistä on, ettwi yhteiskunta opettanut holhouksen kohteeksi vaan tulijat itse vastasivat menestymisestään. Ei kellekään pitäisi tulla yllätyksenä että maajanmuuttoon liittyvät ongelmat liittyvät juuri paapomiseen vastaanottometodina.

Ikäiseni ja vanhemmat muistavat takavuosilta kun etniselle vähemmistölle annetttiin positiivisen syrjinnän avulla paremmat eväät. Sitä kutsuttiin apartehidiksi ja sitä harjoitettiin vanhassa Etelä-Afrikassa.

Loppulausuntona keskustelusta toteaisin, että se oli yllättävän sopuisaa, mutta se osaltaan johtuu siitä, että puhuimme eri asioista; aidasta ja aidanseipäistä. En selkeästi onnistunut tuomaan viestiämme läpi, mutta harjoitus jatkuu.

Arvoisa puheenjohtaja,

Sikäli kun muutosesityksemme eivät mene läpi, esitän ohjelman hylkäämistä.

 

Asian valtuustokäsittely näkyy verkossa: http://qsb.webcast.fi/e/espoo/espoo_2014_0414_valtuustonkokous_osa2/#/webcast

Suoraan monikulttuurisuusohjelmaan pääsee valitsemalla oikeasta reunasta Indexes-valikko ja sielä nro 6 Espoon monikulttuurisuusohjelman 2014-2017 hyväksyminen.

Myös Hommaforumilla on asiaa käsittelevä ketju.

Poliittinen historiani, vaan ei Taisteluni

Viime viikolla Helsingin Sanomissa (30.12.) julkaistiin juttu, jossa povattiin Perussuomalaisille kuusi paikkaa Uudenmaan vaalipiiristä tulevaan eduskuntaan. Olin mainittu yhtenä vahvana läpimenijänä Timo Soinin imussa. Kuvatekstissä oli pienen pieni, mutta kannaltani tärkeä epätarkkuus lauseessa: “Vaikutti nuorempana vuonna 1993 perustetussa Isänmaallinen Kansanliike -järjestössä.” 

Oikein ja väärin. 

Oikein on se, että vaikutin vuonna 1993 Seinäjoella perustetussa IKL:ssä, mutta se oli eri yhdistys, kuin mikä nyt tunnetaan saman lyhenteen kanssa nimellä Isänmaallinen Kansanliike jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään tekemistä, ja jonka kanssa en tahdo tulla yhdistetyksi. Epäselvyyden taustalla on monimutkaisen oloinen kuvio, jonka yritän lyhyesti selostaa: 

Vuosina 1993-1998 toimi Isänmaallinen Kansallis-Liitto -IKL- ry (rek.no 167.122) -niminen yhdistys, jonka jäseneksi liityin 1993 lopulla ja joka osaltani päättyi 1998, kun tominta mielestäni kuoli. Tällöin jätin (puolue)poliittisen toiminnan ja aktiivisuus siirtyi Suomen Sisuun. Vuonna 2004 liityin Perussuomalaisiin. 

Nykyinen Isänmaallinen Kansanliike rp/ry on sama oikeushenkilö (rek.no 159.433), kuin myös 1993 Lahdessa perustettu Isänmaallinen Oikeisto ry ja sittemmin nimellä Suomi Nousee – Kansa yhdistyy ry toiminut ja sen jälkeen vielä Suomi – Isänmaa rp:ksi nimensä muuttanut Väinö Kuisman johtama uusnatsivaikutteinen yhdistys. Tämä ryhmän kanssa en ole ollut tekemisissä kuin viileän diplomaattisesti. 

Sekaannuksen siemen tuli siitä, kun vuonna 2006 IKL:n puheenjohtaja käytännössä katsoen “osti” yhdistyksen Kuismalta, tämän vetäytyessä julkisesta toiminnasta. En tunne yksityiskohtia, mutta tiedän sen että jotain taloudellista kompensaatiota Kuismalle tuli luopumisesta yhdistyksen johdosta ja jäsenyydestä. 

Helsingin Sanomat oikaisi asian seuraavana päivänä (31.12).

Koska poliittisesta historiastani on liikkunut internetissä monenlaisia juttuja ja kun Wikipedian artikkelissakin on väärää tietoa, katson aiheelliseksi käydä seikkaperäisesti läpi tähänastisen poliittisen taipaleeni. Bloggaus on pitkä, mutta silti parhaani mukaan tiivistetty. Pohjana on ollut mini-CV, jonka laadin Maassa maan tavalla –teosta varten.  

***

Olen aina aivan pienestä lapsesta asti ollut jollain tavalla yhteiskunnallisesti orientoitunut. Muistan kuinka Legoilla ja Playmobileillä ja muilla 70/80-luvun lelusarjoilla kavereiden kanssa leikkiessämme toin mukaan yhteiskunnallista taustaa varsinaisen “päähenkilöiden” toiminnan oheen. Aikanaan siitä syntyi legovaltioita, jolle kehittyi omaa historiaansa ja sosiaalisia syy-seuraussuhteita. 

Kotini oli kuitenkin täysin epäpoliittinen eivätkä vanhemmat valtion virkamiehinä puhuneet politiikkaa lainkaan. Ainoita muistikuviani on tapahtuma, joka ajoittuu 1983 kunnallisvaaleihin. Olin mukana äänestysreissulla ja näin naapurin sedän nimen listalla. Poistuessamme äänestyspaikalta kysyin innokkaasti isältäni että äänestimmekö naapurin setää. Vastaus oli lyhyt ja selvä: “Emme, koska naapurin setä on vasemmistolainen” (SDP). Minulle tämä tuolloin tarkoitti tien vasemmalla puolella asumista ja hyväksyin vastauksen ilman lisäkysymyksiä. 

Luin lapsena paljon tietokirjallisuutta ja erityisesti maailmanhistoriaa käsittelevää sarjaa. Ne kiinnostivat aitoina tarinoina fiktiota enemmän. Maailmanhistoria näyttäytyi toisiaan seuraavina tapahtumina raadollisena ja vääryyksien täyttämältä ja erityisesti Suomen kohtalo Neuvostoliiton naapurina kosketti. Aikana jolloin veteraanit eivät vielä oikein olleet arvostettuja ja jolloin Neuvostoliiton ohjukset olivat äänekkään vähemmistön mielestä rauhanaseita, ei isänmaallis-oikeistolaista maailmankatsomusta leijaillut ympäristössä avoimesti. Minä omaksuin sen lukemalla vasemmistohapatuksesta vapaassa ympäristössä.

Koulun alettua minusta tuli partiolainen ja partioliike on aina ollut vahvasti kiinni yhteiskunnassa, joskin tiukasti irti puoluepolitiikasta. Partioliike on osaltaan yksi kansalaisyhteiskunnan primus motor. Suomen Partiolaisten määritelmä partiolle alkaa lauseella “Partio on vastavoima ‘Miks mun pitäis’ ja ‘Ei kuulu mulle’ -asenteille” . Partiotoiminta loi arvoperustani ja vaikka en ole enää aktiivitoiminnassa mukana, määrittelen itseni edelleen partiolaiseksi. Ala-asteella eräs parhaimmista kavereistani oli maahanmuuttajan poika vaikka tuolloin ei tällaista termiä vielä ollutkaan ja tuli myöhemmin mukanani partioon. 

Ympäröivän maailman tapahtumat alkoivat kiinnostaa Irakin hyökättyä Kuwaitiin. Kotimaan asiat eivät tuolloin kiinnostaneet, mutta teksti-tv:stä ja uutisista seurasin erityisesti Persianlahden sodan kehittymistä. Varsinainen poliittinen herätteeni tapahtui joulukuussa 1992, kun olin auttelemassa silloisen tyttöystäväni lippukunnan joulujuhlan järjestelyissä ja tuli hetki, jossa jouduin odottelemaan juhlatilan aulassa. Siinä odotellessani lehtivalikoimasta osui käsiin Vaihtoehto EY:lle -tiedotusläpyskä, jonka muistan ottaneeni vähän epäuskoisen huvittuneena käsiini ajatuksella, sillä siihen asti olin kaiketi melko kritiikittömästi hyväksynyt yhteiskunnallisen establismentin näkemyksen Suomen liittämisestä silloisiin Euroopan yhteisöihin ja myös protohopparina “sanoitellut” voimakkaasti siirtolaisuutta tukevia lyriikoita pöytälaatikkoon. 

En vielä tuon lehden lukemisen jälkeen muuttanut kantaani, mutta särön se teki muuten eheään ja viattomaan maailmankuvaan. Poistuessamme paikalta tiedustelin tyttöystävältäni tämän kantaa EY:hyn ja tämä oli ensimmäinen kerta kun kysyin keltään tämän poliittista mielipidettä. Tästä alkoi kiinnostus kotimaan ajankohtaisia ja maan tulevaisuutta koskevia asioita kohtaan. 

Aloin tutkia puolueita ja yleispoliittisia kansalaisjärjestöjä sillä mielellä, että liittyisin johonkin niistä. Mikään ei kuitenkaan vakuuttanut siinä määrin, että olisin ryhtynyt toimenpiteisiin ja niin asia siirtyi eteenpäin. Asiassa oli se hyvä puoli, että saatoin tutustua monipuolisesti eri näkemyksiin ja muodostaa omani ilman minkään puolueen tai organisaation koulutusta ja ohjausta. 

Järjestäytyminen nytkähti eteenpäin kun kesällä 1993 olin Helsingissä seuraamassa judokilpailuja. Lounastauolla näin edessäni olevalla Hakaniemen torilla traktoreita ja Suomen lippuja ja kasan perunaa. Menin uteliaana katsomaan tapahtumaa ja kävi ilmi että joku uusi poliittinen liike jakoi ruokaa laman kourissa nälkää näkeville. Käteeni työnnettiin lehti ja esite ja kehotettiin liittymään. En tietenkään tehnyt sellaista ilman perehtymistä ja palasin kisapaikalle, jossa tutustuin saamaani materiaaliin yhdessä kavereiden kanssa. Isänmaallinen Kansallis-Liitto oli komealta kalskahtava ja kokonaisuuskin vaikutti kiinnostavalta, mutta kuten muutkin puolueet, ei tämäkään vastannut täysin omia ajatuksiani ja asia jäi silleensä. Lisäksi omat varaumani tämän nimistä ja isänmaallisuutta vahvasti korostavaa järjestöä vastaan pitivät vielä etäisyyttä yllä.

(Tekisi mieli analysoida tuo liitto-ohjelma ja sen minuun vedonneet seikat tässä yhteydessä, mutta pitääkseni bloggauksen edes jossain kohtuudessa pituudeltaan, jätän sen myöhemmäksi jos kiinnostusta riittää.) 

Hieman yllättäen asialle piti marraskuussa tehdä jotain kun hyvän ystäväni kanssa väittelimme lukion portailla, hieman pilke silmäkulmassa erinäisistä asioista. Juuri hieman ennen tunnin alkua olimme päässeet väittelemään siitä, kumpi meistä olisi isänmaallisempi ja kun kello ensimmäisen kerran soi, iskin pöytään sinänsä katteettoman väitteen että olisin IKL:n jäsen. Tämä sai kaverini hetkeksi pohtimaan sekä luovuttamaan ja myöntämään minun olevan häntä isänmaallisempi. Kotiin päästyäni minun oli sitten leikattava jäsenhakemus lehdestä, täytettävä se ja vietävä postiin. Nuoren jäsenen liittymis- ja jäsenmaksu 30 markkaa oli tuolloin melko iso raha ja ennen maksamista ja kirjeen sulkemista vietin melko tovin asiaa vielä punniten.

Olin mukana paikallisella tasolla IKL:n toiminnassa, mutta varsinainen aktiivinen vaihe alkoi keväällä 1996 kun avautui mahdollisuus päästä melko kohtuullisella hinnalla Pariisiin kun Front National oli kutsunut järjestön vierailulle. Sen jälkeen minut valittiin järjestön hallitukseen. Tätä ennen olin aktiivipartiolaisena saanut tehtäväksi tehdä ehdotelmia IKL:n nuorisotoiminnan järjestämiseksi ja teinkin muutamia erilaisia esityksiä. Pahaksi onneksi ajattelematon Ajan Suunnan toimitus julkaisi etusivullaan yhden minun nimissäni, ehkä juuri sen hassuimman. Aivan kun siinä ei olisi ollut tarpeeksi, oli mukaan liitetty kuva sotia edeltäneeltä ajalta, sekä suomenkielinen versio kansallissosialistien hymnistä. Sain tietää asiasta vasta liian myöhään, eikä painatusta voitu enää keskeyttää. Tämän seurauksena mm. Wikipediaan on ujuttautunut faktoidi, jonka mukaan olisin vaikuttanut nuorisojärjestö Sinimustissa. Todellisuudessa sellaista järjestöä ei ole edes ollut.

Muista ehdotelmista muistan ”Isänmaallinen Nuoriso – IN”, joka olisi violetin tunnusvärinsä kanssa ollut lähimpänä muita poliittisia nuorisojärjestöjä ja jonka perustava kokouskin ehdittiin pitämään Töölön Ateljé Finnessä. Lisäksi oli tuolloin vähän raakileeksi jäänyt protosisu, jonka eräänlainen lopputulema myöhempi Suomen Sisu on.

Hallitustyöskentely alkoi innolla, mutta muistan hieman turhautuneeni siihen, että varsinaista toimintaa ei saatu kehitettyä. Kävin ahkerasti ulkomailla edustamassa, muun muassa lomilla kesken asepalveluksen. Loppukeväästä 1998 alkoi näyttää siltä, että IKL:n elinkaari alkoi olla ratkaisuvaiheessa ja aloimme erään kaverini kanssa kehittämään ajatusta uudesta kansallisesta nuorisojärjestöstä.

Ajoitus oli hyvä. IKL:n kuolonkorahdus kuului loppukesästä, kun järjestö julistautui yksipuoleisesti puolueeksi, koska oikeusministeriö oli hävittänyt kerättyjä kannatuskortteja. Epävirallisesti oli annettu ymmärtää, että sillä nimellä ei koskaan merkitä puoluetta rekisteriin. Samaan aikaan kehitimme ”Suomalainen nuoriso” –työnimellä olevaa järjestöä Suomalaisuuden Liiton siipien suojissa.

Viimeinen IKL:n kokous oli joskus syksyllä ja 6.11.1998 perustettiinkin Suomen Sisu ry, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi minut hieman yllättäen valittiin. Suomen Sisun alku oli vahvasti erään perustajajäsenen paleokonservatiiviseen maailmankatsomukseen nojaava, mutta kasvu oli silti nopeaa. Kun Sisua sitten vuonna 2000 ryhdyttiin perustamaan uudelleen uuteen muotoon, pääsin asiassa pääasialliseksi vaikuttajaksi ja synnytimme yhdessä muiden aktiivien kanssa modernin kansallismielisen kansalaisjärjestön. Tässä vaiheessa saimme Suomen kansallismielisen liikkeen historian ensimmäisen liberaalihenkisen järjestöjohdon ja samaan aikaan tutustuin myös mukaan tulleeseen Jussi Halla-ahoon

Tätä seurasi myöhemmin kansallisen liikkeen ensimmäinen tunnettu demokraattinen johtajavaihdos ja tätä kirjoitettaessa Suomen Sisun käräjien, kuten hallitusta kutsutaan, jäsenet ovat kaikki perustamisvaiheen jälkeen liittyneitä ja puheenjohtajakin on väljästi näin nykytermein ilmaistuna maahanmuuttajataustainen, mutta sääntöjen edellyttämällä tavalla syntyperäinen Suomen kansalainen. 

Järjestöjohdossa on käytännössä pakko toimia omalla nimellään ja persoonallaan, vaikka tuona aikana ilmapiiri oli aika ahdistava ja monet sittemmin tunnetut ajattelijat kirjoittivat vielä tuolloin nimimerkillä. Aika ajoin kuulimme vakavasta poliittisesta syrjinnästä julkisen sektorin työelämässä ja koulumaailmoissa. Erityisesti akateemisten ihmisten poliittisia vapauksia rajoitettiin voimakkaasti. Itse olen vältellyt julkista sektoria ja ollut aina yksityisellä sektorilla, enkä yhtä tapausta lukuun ottamatta kokenut poliittista syrjintää työelämässäni. Voi olla, että julkinen kansalaisjärjestövaikuttaminen saattoi sulkea joitakin ovia edessäni, mutta onneksi vaihtoehtoja aina riitti.

 Yhtenä merkittävimpänä yhteiskunnallisena saavutuksenani pidänkin poliittisen ilmapiirin vapautumista, sillä nykyään isänmaallisuus ja maahanmuuttokritiikki eivät ole vain sallittuja mielipiteitä, vaan jopa keskeisiä valtakunnallisia keskustelunaiheita, josta jokaisella tulisi olla jonkinlainen mielipide.

Sisun perustamista seurannut kymmenvuotinen jakso omaa yhteiskunnallista historiaani on lähestulkoon yhtä kuin Suomen Sisun historia, joten en käsittele sitä nyt, vaan jätän sen (toivottavasti) joskus julkaistavan Sisun historiikin asiaksi. Sisu on metapoliittinen järjestö ja sen sisässä käytiin 2000-luvun alussa keskustelua siitä, että tulisiko pysyä kokonaan puolepolitiikan ulkopuolella vai mennä mukaan vaikuttamaan. Kun yhteisymmärrys poliittisen vaikuttamisen välttämättömyydestä asiamme edistämiseksi oli saavutettu, alkoi keskustelu siitä, että pitäisikö liikkeellä olla oma puolue vaiko vaikuttaa olemassa olevien kautta. Myös ajatusta Sisun järjestymistä sellaisenaan puolueeksi pidettiin jäsenistössä esillä, mutta johdossa katsoimme että Sisun kaltaiselle sitoutumattomalle kansalaisjärjestöllekin on oma paikkansa. Ensin pääasiassa hahmoteltiin uutta kansallista puoluetta, mutta lopulta päädyttiin siihen, että rintaman on oltava leveä ja vaikutusta on tapahduttava läpi puoluekentän. Tätä varten kuitenkin tarvittiin yksi painostuspuolue, jonka uhka muuttaisi muitakin.

Perussuomalaisten tuolloin tuoreehko puheenjohtaja Timo Soini oli jo pari vuotta aiemmin julkisuudessa linjannut näkemyksiään Suomeen tarvittavasta ”oikeistopopulistisesta” puolueesta ja muutenkin pieni ja sisukas puolue vaikutti sopivalta tuohon tarkoitukseen kasvatettavalta. Olin tarkkailijana kesällä 2004 Järvenpäässä Perussuomalaisten kokouksessa ja siellä tiedusteltiin halukkuuttani lähteä ehdolle kunnallisvaaleihin. Espoossa oli vielä niin erinomainen tilanne, että vaalit käytäisiin Espoon Sitoutumattomien rintamassa, joten minun ei tarvinnut osallistuakseni sitoutua puolueeseen. Vaalikampanjan aikana tutustuin paremmin puolueen ihmisiin ja johtohahmoihin ja vaalien jälkeen liityin puolueeseen.

Tässä välissä ehdin tekemään ensimmäisen valtakunnallista julkisuutta saaneen tekoni, kun julkaisin kohua herättäneet Muhammed-piirrokset alkuvuodesta 2006. Kuvien julkaisua seurannut mediamyllytys oli raskasta, mutta preppasi hyvin tulevaan. Näihin aikoihin ajoittuu silloisen työnantajani, monikansallisen tietoturva-alan pk-yrityksen toimintojen siirto pois Suomesta. Tässä yhteydessä poliittinen aktiivisuuteni vaikutti ulkomaalaisen työnantajan suhtautumiseen, ja jouduin muun muassa jälkikäteen peräämään saataviani Palkkaturvan kautta.

Osallistuin myös vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, jonka kampanjan aikana kohtasin vielä kilpailijoiden suunnalta paljon ennakkoluuloja ja sokeaa tuomitsemista, mutta onneksi myös muutamia aidosti ajattelevia ihmisiä, jotka olivat valmiita tarkistamaan omaa kantaansa. Muutamat kilpaehdokkaat tulivat loppumetreillä toteamaan olleensa aiemmin väärässä minun (ja kaltaisteni) suhteen. Perussuomalaiset menestyikin hyvin ja vielä ennakkoäänten perusteella näytin tulevan valituksi, mutta äänisaalis jäi lopulta 360 äänen päähän valituksi tulemisesta. Ensikertalaiselle se oli kuitenkin hyvä saavutus ja nyt olen varakansanedustaja. 

Sisulaisten eduskuntavaalimenestyksen seurauksena alkoi jo ilmetä orastavaa julkista keskustelua maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmista, mutta aihe pysyi edelleen marginaalissa. Myös vihamielisyyksiä saatiin edelleen kohdata ja näitä raamattua lukevia piruja putkahti esiin yllättävistäkin paikoista. Jouduin tarkistamaan arvostustani monen älähtäneen kohdalla. 

Kunnallisvaaleissa 2008 kannatukseni moninkertaistui ja tulin valituksi toiseksi eniten ääniä saaneena perussuomalaisena Espoon kaupunginvaltuustoon. Muualla Suomessa sisulaiset ja muut kriitikot menestyivät erinomaisesti ja pienten käynnistyskipujen jälkeen julkinen keskustelu maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on lähtenyt käyntiin ja hiljalleen oikeaan suuntaan. Nykyään näillä mielipiteillä ei enää kohtaa silmitöntä ja kiihkomielistä, lähes uskonnonomaista vastarintaa. Pienen totuttelun jälkeen ihmiset ovat valmiita ainakin yrittämään keskustelua, mutta tässä Suomi tarvitsee vielä vetoapuamme.

Monikulttuurisuusohjelmaa koskeva ryhmäpuheenvuoro valtuustossa

Tänään käsiteltiin Espoon valtuuustossa Monikulttuurisuusohjelmaa, joka sitten hyväksyttiin pieni soraäänin. Oman ryhmän lisäksi Kokoomuksesta tuli yksi puoltoääni ja yksi tyhjä. Olisin ehkä odottanut pari lisää, mutta muutenhan tulos oli kutakuinkin selviö jo ennen kokousta. Minä sain pitää Perussuomalaisten ja Sitoutumattomien ryhmäpuheenvuoron aiheesta ja se muodostaa tämän bloggauksen varsinaisen pihvin.

Muutoin mainitaakoon että Vihreiden Sirpa Hertell peräänkuulutti minulle jonkinlaista sanktiota tai kurinpalautusta puheistani, mutta ryhmäpuheenjohtajamme Timo Soini puolusti jämäkästi ja päättäväisesti ryhmädemokratiaamme ja sananvapautta. Pidetty puheenvuoro:

* * * * *

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

Perussuomalaisten ja sitoutumattomien valtuustoryhmä kiittää esitettyä Monikulttuurisuusohjelmaa hyvästä yrityksestä, mutta moittii sitä huonosti ja yksipuolisesti valmistelluksi, sekavaksi ja sisäisesti ristiriitaiseksi.

Kotouttamisohjelman nimestä luopuminen ja Monikulttuurisuusohjelman laatiminen paljastaa kaupungin tunnustavan epäonnistuneensa kotouttamisessa ja nostavansa kädet ylös haasteen edessä ja toteavansa “antaa mennä”. Nimenmuutos kavaltaa näkökulmanmuutoksen ja uuden näkökulman kapeuden.

Toistan jo aiemmin sanomaani, että julkisyhteisön tulee olla omiin perinteisiinsä nojaava arvoneutraali toimija eikä yhden tai useamman poliittisen ideologian bulvaani.

Ohjelman käsitteiden määrittelyssä monikulttuurisuus määritellään “eri kulttuurisia ja kielellisiä taustoja edustavien ryhmien tasa-arvoiseksi rinnakkaiseloksi”. Määritelmä lähtee kollektiivisesta lähtökohdasta, jossa yksilöt ovat ryhmille alisteisia. Kollektivismi on tuttua erään perinteen yhteiskuntaideologioista ja vierasta länsimaiselle liberaalidemokratialle.

Lainaan tässä yhteydessä mielelläni Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtajaa Wille Rydmania, joka eilen blogissaan kirjoitti näin:

“[Monikulttuurisuutta] … käytetään käsitteenä sellaisissa yhteyksissä, joissa halutaan perustella erilaisten etnis-kulttuuristen ryhmien oikeutta elää omien lakiensa ja pelisääntöjensä mukaan piittaamatta yleisistä laeista ja säännöistä. Sitä käyttävät sellaiset poliittiset liikkeet ja ajattelijat, jotka itse asiassa haluavat muuttaa länsimaiset yhteiskunnat tilkkutäkkiyhteiskunniksi, joissa mitään yhteistä ja yhteisesti sovittua normistoa ei olekaan. Yhteiskunniksi, joissa etnis-kulttuuriset ryhmittymät elävät toistensa seassa noudattaen kukin omia sääntöjään ja lakejaan.”

Tätä monikulttuurisuus on käytännössä kaikkialla siellä, missä sitä on lähdetty luomaan. Miksi Suomessa tai Espoossa luotava monikulttuurisuus eroaisi kaikkialla muualla esiintyvästä monikulttuurisuudesta? Miksi me onnistuisimme siinä, missä kaikki muut ovat epäonnistuneet?

Todellisuudessa tämän ohjelman määritelmän mukaista monikulttuurisuutta ei ole missään. Vaikka jotkut ehkä voivatkin hyväksyä sen kollektiivisen ja yksilönarvoa sumentavan lähtökohdan, emme voi hyväksyä sen utopistista ja tosiasiat kieltävää sisältöä. Realistinen ohjelma tunnustaisi monikulttuurisuuteen liittyvät haasteet ja negatiiviset tekijät, eikä vain tyytyisi viittaamaan yliolkaisesti yhdessä lauseessa mahdollisiin haasteisiin.

Monille monikulttuuri näyttäytyykin yksioikoisen positiivisena ja sen ilmentyminä pidetään erilaisia ruokia, ravintoloita, musiikkityylejä ja sen sellaisia pinnallisia asioita ymmärtämättä kulttuurin olevan paljon syvemmällä. Suuresti kunnioittamani Vihreä ajattelija Eero Paloheimo on mm Vihreässä Langassa todennut monikulttuurin olevan itse asiassa globaalin monokulttuurin keihäänkärki. Hänen mukaansa “olemme jättämässä tuleville polville raiskatun ympäristön ja yksioikoisen, tylsän kulttuurin.” Paloheimon mukaan monet “puhuvat monikulttuurista ajattelemattomasti, näkemättä sen laajoja, yli sukupolvien ulottuvia, latistavia seurauksia ja sievistelevät asiaa erilaisilla verukkeilla”.

Monikultturismi on poliittinen ideologia ja yhteiskuntakokeilu, joka on epäonnistunut kaikkialla. Edelläkävijät ovat jo tunnustaneet sen, mutta laumasielut vaeltavat vielä kohti katastrofia. Monikulttuurin avulla ovat hallitsijat kautta aikojen muokanneet hallittaviaan ja rikkoneet näiden yhteisöjä kilpaileviin ryhmiin toistamalla vanhaa roomalaisten “hajota ja hallitse” -menetelmää.

Arvoisa puheenjohtaja,

Kotouttamisohjelmaa Espoo toden totta tarvitsee. Kotouttaminen olemassa olevaan suomalaiseen yhteiskuntaan on olennaisesti eri tavoite kuin rinnakkaisten yhteisöjen luominen. Pidänkin valitettavana, että kotouttamisen tavoitteesta ollaan luopumassa ja avaamalla ovet monikulttuurisuusohjelman määritelmän mukaiseen segregaatioon perustuvaan yhteiskuntamalliin.

Kun tässäkin salissa istuu niin monta lainsäätäjää, on tarpeen muistuttaa siitä, että laki on lopultakin vain säännöiksi koostettua kulttuuria – monikulttuuri tuottaa ennen pitkää, jo määritelmänkin mukaan rinnakkaisia tasa-arvoisesti kilpailevia yhteisöjä omine laki- ja oikeusjärjestelmineen. Britanniassa on jo hyväksytty sharia-tuomioistuimet monikulttuurisuuden nimissä. Myös Suomessa on jo ehditty vaatimaan samaa. Muutama viikko sitten eräs tunnettu imaami esitti ajatuksen sharian virallistamisesta ja perusteli esitystään sen monikulttuuria lisäävällä vaikutuksella.

No, nyt se on vain esitys, mutta monikultturismin edistyminen muun muassa tällaisten ohjelmien seurauksena vie vääjäämättä kohti tilannetta, jossa on rinnakkaisia ryhmiä omine lakeineen ja ne ovat edelleen määritelmän mukaan tasa-arvoisia keskenään. Tällaisessa tilanteessa saatamme sekä monikulttuurisuuden että tasa-arvon nimissä hyväksyä sharian mukaisia tuomioita täytäntöön pantavaksi, tai sitten hyväksymme sen, että meidän kulttuurimme sekä siitä johdettu laki- ja oikeusjärjestelmämme on hierarkisesti jonkin toisen yläpuolella.

Yhtä kaikki, tämän monikulttuurisuusohjelman määritelmän mukainen tilanne on utopiaa jo ihan loogisestikin ajateltuna. Se siis on ideologis-uskonnollinen opinkappale. Sellaisten kiistäminen voi joissain toisissa yhteiskunnissa johtaa epäinhimilliseen rangaistukseen. Tällä kertaa uskon pääseväni vähemmällä, ainakin hieman.

On siis välttämätöntä valmistella ohjelma kokonaan uudelleen kotouttamisohjelmana ja esitämme sen palautusta.

Uudelleenvalmistelussa on otettava huomioon myös nyt ohjelman ulkopuolelle jätetyt asianosaiset: nimittäin kantaväestö. Siispä valmistelussa on oltava mukana kansan valitsemien luottamushenkilöiden edustus.

Eriävä mielipide monikulttuurisuudesta

Viime keskiviikkona käsittelimme lautakunnassa lausuntoa Espoon monikulttuurisuusohjelmaan. Näin lausuntoluonnoksessa merkittäviä korjaustarpeita ja tein asiaa koskevat korjausesitykset kokouksessa. Lupaavan alun jälkeen lausunnonkäsittely kehittyi huonompaan suuntaan. Luonnoksesta poistettiin ensimmäinen kappale ja toinen, sähköistä asiointia koskeva korjaukseni hyväksyttiin yksimielisesti.  Loput menivät läpi yhdysviivakorjausta lukuunottamatta esityksen mukaisina tai jotenkin muuten korjattuina. 

Sain asialleni henkistä tukea niin kokoomuksen kuin sitoutumattomien suunnalta, mutta varsinaisessa päätöksentekovaiheessa puheenjohtaja saattoi todeta “Teemun ehdotus raukeaa kannatuksen puutteeseen.” Asioista kyllä keskusteltiin enkä koe tulleeni huonosti kohdelluksi. Poliittinen kannatus ei vain riittänyt. Lautakunnan hyväksymä lausunto on muutamista ansioistaan huolimatta kokonaisuudessaan sellainen, että minun oli ilmoitettava lopuksi jättäväni päätökseen eriävän mielipiteeni.

Kaupunkisuunnittelulautakunnan kokous 10/6 2009
Esityslistan asia nro 15

Eriävä mielipide

Espoon kaupunkisuunnittelulautakunta otti kokouksessaan 10.6.2009 kantaa Espoon monikulttuurisuusohjelman luonnokseen. En voi kaikilta osin yhtyä syntyneeseen lausuntoon ja pyydän, että eriävä mielipiteeni merkitään pöytäkirjan liitteeksi.

Monikultturismi on kommunismin kaltainen kaukaisuudessa paljon hyvää lupaava, mutta sukupolvien ajan valtavia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä uhrauksia vaativa poliittinen ideologia. Se sulkee silmänsä tosiasioilta, maksaa kohtuuttomasti ja uskonnonomaisesti pakottaa hyväksymään merkittäviä muutoksia ilman perusteluita. Monikultturismi synnyttää yhteiskuntaan sosiaalisia jännitteitä, jotka saattavat laueta arvaamattomalla tavalla.

Monikulttuurisuus ei ole kulttuuridiversiteetin synonyymi, vaan aggressiivista ja pakottavaa; ylhäältä johdettua ja voimalla ujutettua. Sellaisissa länsimaissa, joissa monikulttuurisuutta on julkishallinnon johdolla pystytetty, ovat kantaväestön perusoikeudet mielipiteenvapaudesta ja tasavertaisesta kohtelusta joutuneet monesti väistymään. Monikulttuurisuus on ollut usein pelolla ja visioilla läpi ajettua hosumista, jonka kärsijöitä ovat paitsi kantaväestö, mutta myös maahanmuuttajat. Väärä politiikka maahanmuuttajien kotouttamisessa on johtanut konflikteihin, eikä mikään osoita tämän kehityssuunnan muuttuvan niin kauan kun kotouttamisen ohjenuorana on monikulttuurisuus.

Julkishallinnon on oltava omiin perinteisiinsä nojaava arvoneutraali toimija, eikä yhden ideologian bulvaani. Siksi katson, että kaikki julkihallinnon pyrkimykset lisätä tai edistää monikulttuurisuutta ovat vääryyttä ja edesvastuuttomuutta tulevaisuutta kohtaan, enkä voi yhtyä sen suuntaisiin lausuntoihin.

Parasta maahanmuuttajien kotouttamista on edellyttää heiltä samaa kuin kantaväestöltäkin ilman kollektiivista erilaisuutta korostavaa erityiskohtelua. Olemassa olevan yhteiskunnan vaatimusten täyttäminen yhdistää tulijoita kantaväestöön.

Kaupunginhallitus ei siis saanut yksimielistä lausuntoa. Sen sijaan muilta lautakunnilta sellainen on näyttänyt tulevan, joten voi olla, että kaupunginhallitus ei juurikaan tee muutoksia monikulttuuriosuusohjelmaan. Jonain päivänä se esitellään valtuustolle ja silloin pitää toivoa, että piilevä kannatus konkretisoituisi silloin.

Uusi suosikkini: Uutisvirta

Viime aikoina erilaisten enemmän tai vähemmän monikulttuurisuuteen kriittisesti suhtautuvien kirjoittajien ja bloggaajien määrä on kasvanut huimasti — niin huimasti etten ole millään perässä pysynyt. Nyt ongelmaani on tullut vastaus nimeltä Uutisvirta, joka kokoaa otsikot tunnetuista aihetta käsittelevistä ja feedin tarjoavista blogeista.

Olen varma siitä, että esiin astuneet bloggaajat ovat vain jäävuoren huippu kasvaneesta monikulttuurisuuskriittisyydestä. Edelleen uskon kaappien ovien aukenevan kiihtyvällä tahdilla ja yhä useamman kansallismielisen astuvan esiin joko verkossa — tai mikä parempaa — omassa elämässään.

Hyvää juhannusta!