Viime viikolla Helsingin Sanomissa (30.12.) julkaistiin juttu, jossa povattiin Perussuomalaisille kuusi paikkaa Uudenmaan vaalipiiristä tulevaan eduskuntaan. Olin mainittu yhtenä vahvana läpimenijänä Timo Soinin imussa. Kuvatekstissä oli pienen pieni, mutta kannaltani tärkeä epätarkkuus lauseessa: ”Vaikutti nuorempana vuonna 1993 perustetussa Isänmaallinen Kansanliike -järjestössä.” 

Oikein ja väärin. 

Oikein on se, että vaikutin vuonna 1993 Seinäjoella perustetussa IKL:ssä, mutta se oli eri yhdistys, kuin mikä nyt tunnetaan saman lyhenteen kanssa nimellä Isänmaallinen Kansanliike jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään tekemistä, ja jonka kanssa en tahdo tulla yhdistetyksi. Epäselvyyden taustalla on monimutkaisen oloinen kuvio, jonka yritän lyhyesti selostaa: 

Vuosina 1993-1998 toimi Isänmaallinen Kansallis-Liitto -IKL- ry (rek.no 167.122) -niminen yhdistys, jonka jäseneksi liityin 1993 lopulla ja joka osaltani päättyi 1998, kun tominta mielestäni kuoli. Tällöin jätin (puolue)poliittisen toiminnan ja aktiivisuus siirtyi Suomen Sisuun. Vuonna 2004 liityin Perussuomalaisiin. 

Nykyinen Isänmaallinen Kansanliike rp/ry on sama oikeushenkilö (rek.no 159.433), kuin myös 1993 Lahdessa perustettu Isänmaallinen Oikeisto ry ja sittemmin nimellä Suomi Nousee – Kansa yhdistyy ry toiminut ja sen jälkeen vielä Suomi – Isänmaa rp:ksi nimensä muuttanut Väinö Kuisman johtama uusnatsivaikutteinen yhdistys. Tämä ryhmän kanssa en ole ollut tekemisissä kuin viileän diplomaattisesti. 

Sekaannuksen siemen tuli siitä, kun vuonna 2006 IKL:n puheenjohtaja käytännössä katsoen ”osti” yhdistyksen Kuismalta, tämän vetäytyessä julkisesta toiminnasta. En tunne yksityiskohtia, mutta tiedän sen että jotain taloudellista kompensaatiota Kuismalle tuli luopumisesta yhdistyksen johdosta ja jäsenyydestä. 

Helsingin Sanomat oikaisi asian seuraavana päivänä (31.12).

Koska poliittisesta historiastani on liikkunut internetissä monenlaisia juttuja ja kun Wikipedian artikkelissakin on väärää tietoa, katson aiheelliseksi käydä seikkaperäisesti läpi tähänastisen poliittisen taipaleeni. Bloggaus on pitkä, mutta silti parhaani mukaan tiivistetty. Pohjana on ollut mini-CV, jonka laadin Maassa maan tavalla –teosta varten.  

***

Olen aina aivan pienestä lapsesta asti ollut jollain tavalla yhteiskunnallisesti orientoitunut. Muistan kuinka Legoilla ja Playmobileillä ja muilla 70/80-luvun lelusarjoilla kavereiden kanssa leikkiessämme toin mukaan yhteiskunnallista taustaa varsinaisen ”päähenkilöiden” toiminnan oheen. Aikanaan siitä syntyi legovaltioita, jolle kehittyi omaa historiaansa ja sosiaalisia syy-seuraussuhteita. 

Kotini oli kuitenkin täysin epäpoliittinen eivätkä vanhemmat valtion virkamiehinä puhuneet politiikkaa lainkaan. Ainoita muistikuviani on tapahtuma, joka ajoittuu 1983 kunnallisvaaleihin. Olin mukana äänestysreissulla ja näin naapurin sedän nimen listalla. Poistuessamme äänestyspaikalta kysyin innokkaasti isältäni että äänestimmekö naapurin setää. Vastaus oli lyhyt ja selvä: ”Emme, koska naapurin setä on vasemmistolainen” (SDP). Minulle tämä tuolloin tarkoitti tien vasemmalla puolella asumista ja hyväksyin vastauksen ilman lisäkysymyksiä. 

Luin lapsena paljon tietokirjallisuutta ja erityisesti maailmanhistoriaa käsittelevää sarjaa. Ne kiinnostivat aitoina tarinoina fiktiota enemmän. Maailmanhistoria näyttäytyi toisiaan seuraavina tapahtumina raadollisena ja vääryyksien täyttämältä ja erityisesti Suomen kohtalo Neuvostoliiton naapurina kosketti. Aikana jolloin veteraanit eivät vielä oikein olleet arvostettuja ja jolloin Neuvostoliiton ohjukset olivat äänekkään vähemmistön mielestä rauhanaseita, ei isänmaallis-oikeistolaista maailmankatsomusta leijaillut ympäristössä avoimesti. Minä omaksuin sen lukemalla vasemmistohapatuksesta vapaassa ympäristössä.

Koulun alettua minusta tuli partiolainen ja partioliike on aina ollut vahvasti kiinni yhteiskunnassa, joskin tiukasti irti puoluepolitiikasta. Partioliike on osaltaan yksi kansalaisyhteiskunnan primus motor. Suomen Partiolaisten määritelmä partiolle alkaa lauseella ”Partio on vastavoima ’Miks mun pitäis’ ja ’Ei kuulu mulle’ -asenteille” . Partiotoiminta loi arvoperustani ja vaikka en ole enää aktiivitoiminnassa mukana, määrittelen itseni edelleen partiolaiseksi. Ala-asteella eräs parhaimmista kavereistani oli maahanmuuttajan poika vaikka tuolloin ei tällaista termiä vielä ollutkaan ja tuli myöhemmin mukanani partioon. 

Ympäröivän maailman tapahtumat alkoivat kiinnostaa Irakin hyökättyä Kuwaitiin. Kotimaan asiat eivät tuolloin kiinnostaneet, mutta teksti-tv:stä ja uutisista seurasin erityisesti Persianlahden sodan kehittymistä. Varsinainen poliittinen herätteeni tapahtui joulukuussa 1992, kun olin auttelemassa silloisen tyttöystäväni lippukunnan joulujuhlan järjestelyissä ja tuli hetki, jossa jouduin odottelemaan juhlatilan aulassa. Siinä odotellessani lehtivalikoimasta osui käsiin Vaihtoehto EY:lle -tiedotusläpyskä, jonka muistan ottaneeni vähän epäuskoisen huvittuneena käsiini ajatuksella, sillä siihen asti olin kaiketi melko kritiikittömästi hyväksynyt yhteiskunnallisen establismentin näkemyksen Suomen liittämisestä silloisiin Euroopan yhteisöihin ja myös protohopparina ”sanoitellut” voimakkaasti siirtolaisuutta tukevia lyriikoita pöytälaatikkoon. 

En vielä tuon lehden lukemisen jälkeen muuttanut kantaani, mutta särön se teki muuten eheään ja viattomaan maailmankuvaan. Poistuessamme paikalta tiedustelin tyttöystävältäni tämän kantaa EY:hyn ja tämä oli ensimmäinen kerta kun kysyin keltään tämän poliittista mielipidettä. Tästä alkoi kiinnostus kotimaan ajankohtaisia ja maan tulevaisuutta koskevia asioita kohtaan. 

Aloin tutkia puolueita ja yleispoliittisia kansalaisjärjestöjä sillä mielellä, että liittyisin johonkin niistä. Mikään ei kuitenkaan vakuuttanut siinä määrin, että olisin ryhtynyt toimenpiteisiin ja niin asia siirtyi eteenpäin. Asiassa oli se hyvä puoli, että saatoin tutustua monipuolisesti eri näkemyksiin ja muodostaa omani ilman minkään puolueen tai organisaation koulutusta ja ohjausta. 

Järjestäytyminen nytkähti eteenpäin kun kesällä 1993 olin Helsingissä seuraamassa judokilpailuja. Lounastauolla näin edessäni olevalla Hakaniemen torilla traktoreita ja Suomen lippuja ja kasan perunaa. Menin uteliaana katsomaan tapahtumaa ja kävi ilmi että joku uusi poliittinen liike jakoi ruokaa laman kourissa nälkää näkeville. Käteeni työnnettiin lehti ja esite ja kehotettiin liittymään. En tietenkään tehnyt sellaista ilman perehtymistä ja palasin kisapaikalle, jossa tutustuin saamaani materiaaliin yhdessä kavereiden kanssa. Isänmaallinen Kansallis-Liitto oli komealta kalskahtava ja kokonaisuuskin vaikutti kiinnostavalta, mutta kuten muutkin puolueet, ei tämäkään vastannut täysin omia ajatuksiani ja asia jäi silleensä. Lisäksi omat varaumani tämän nimistä ja isänmaallisuutta vahvasti korostavaa järjestöä vastaan pitivät vielä etäisyyttä yllä.

(Tekisi mieli analysoida tuo liitto-ohjelma ja sen minuun vedonneet seikat tässä yhteydessä, mutta pitääkseni bloggauksen edes jossain kohtuudessa pituudeltaan, jätän sen myöhemmäksi jos kiinnostusta riittää.) 

Hieman yllättäen asialle piti marraskuussa tehdä jotain kun hyvän ystäväni kanssa väittelimme lukion portailla, hieman pilke silmäkulmassa erinäisistä asioista. Juuri hieman ennen tunnin alkua olimme päässeet väittelemään siitä, kumpi meistä olisi isänmaallisempi ja kun kello ensimmäisen kerran soi, iskin pöytään sinänsä katteettoman väitteen että olisin IKL:n jäsen. Tämä sai kaverini hetkeksi pohtimaan sekä luovuttamaan ja myöntämään minun olevan häntä isänmaallisempi. Kotiin päästyäni minun oli sitten leikattava jäsenhakemus lehdestä, täytettävä se ja vietävä postiin. Nuoren jäsenen liittymis- ja jäsenmaksu 30 markkaa oli tuolloin melko iso raha ja ennen maksamista ja kirjeen sulkemista vietin melko tovin asiaa vielä punniten.

Olin mukana paikallisella tasolla IKL:n toiminnassa, mutta varsinainen aktiivinen vaihe alkoi keväällä 1996 kun avautui mahdollisuus päästä melko kohtuullisella hinnalla Pariisiin kun Front National oli kutsunut järjestön vierailulle. Sen jälkeen minut valittiin järjestön hallitukseen. Tätä ennen olin aktiivipartiolaisena saanut tehtäväksi tehdä ehdotelmia IKL:n nuorisotoiminnan järjestämiseksi ja teinkin muutamia erilaisia esityksiä. Pahaksi onneksi ajattelematon Ajan Suunnan toimitus julkaisi etusivullaan yhden minun nimissäni, ehkä juuri sen hassuimman. Aivan kun siinä ei olisi ollut tarpeeksi, oli mukaan liitetty kuva sotia edeltäneeltä ajalta, sekä suomenkielinen versio kansallissosialistien hymnistä. Sain tietää asiasta vasta liian myöhään, eikä painatusta voitu enää keskeyttää. Tämän seurauksena mm. Wikipediaan on ujuttautunut faktoidi, jonka mukaan olisin vaikuttanut nuorisojärjestö Sinimustissa. Todellisuudessa sellaista järjestöä ei ole edes ollut.

Muista ehdotelmista muistan ”Isänmaallinen Nuoriso – IN”, joka olisi violetin tunnusvärinsä kanssa ollut lähimpänä muita poliittisia nuorisojärjestöjä ja jonka perustava kokouskin ehdittiin pitämään Töölön Ateljé Finnessä. Lisäksi oli tuolloin vähän raakileeksi jäänyt protosisu, jonka eräänlainen lopputulema myöhempi Suomen Sisu on.

Hallitustyöskentely alkoi innolla, mutta muistan hieman turhautuneeni siihen, että varsinaista toimintaa ei saatu kehitettyä. Kävin ahkerasti ulkomailla edustamassa, muun muassa lomilla kesken asepalveluksen. Loppukeväästä 1998 alkoi näyttää siltä, että IKL:n elinkaari alkoi olla ratkaisuvaiheessa ja aloimme erään kaverini kanssa kehittämään ajatusta uudesta kansallisesta nuorisojärjestöstä.

Ajoitus oli hyvä. IKL:n kuolonkorahdus kuului loppukesästä, kun järjestö julistautui yksipuoleisesti puolueeksi, koska oikeusministeriö oli hävittänyt kerättyjä kannatuskortteja. Epävirallisesti oli annettu ymmärtää, että sillä nimellä ei koskaan merkitä puoluetta rekisteriin. Samaan aikaan kehitimme ”Suomalainen nuoriso” –työnimellä olevaa järjestöä Suomalaisuuden Liiton siipien suojissa.

Viimeinen IKL:n kokous oli joskus syksyllä ja 6.11.1998 perustettiinkin Suomen Sisu ry, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi minut hieman yllättäen valittiin. Suomen Sisun alku oli vahvasti erään perustajajäsenen paleokonservatiiviseen maailmankatsomukseen nojaava, mutta kasvu oli silti nopeaa. Kun Sisua sitten vuonna 2000 ryhdyttiin perustamaan uudelleen uuteen muotoon, pääsin asiassa pääasialliseksi vaikuttajaksi ja synnytimme yhdessä muiden aktiivien kanssa modernin kansallismielisen kansalaisjärjestön. Tässä vaiheessa saimme Suomen kansallismielisen liikkeen historian ensimmäisen liberaalihenkisen järjestöjohdon ja samaan aikaan tutustuin myös mukaan tulleeseen Jussi Halla-ahoon. 

Tätä seurasi myöhemmin kansallisen liikkeen ensimmäinen tunnettu demokraattinen johtajavaihdos ja tätä kirjoitettaessa Suomen Sisun käräjien, kuten hallitusta kutsutaan, jäsenet ovat kaikki perustamisvaiheen jälkeen liittyneitä ja puheenjohtajakin on väljästi näin nykytermein ilmaistuna maahanmuuttajataustainen, mutta sääntöjen edellyttämällä tavalla syntyperäinen Suomen kansalainen. 

Järjestöjohdossa on käytännössä pakko toimia omalla nimellään ja persoonallaan, vaikka tuona aikana ilmapiiri oli aika ahdistava ja monet sittemmin tunnetut ajattelijat kirjoittivat vielä tuolloin nimimerkillä. Aika ajoin kuulimme vakavasta poliittisesta syrjinnästä julkisen sektorin työelämässä ja koulumaailmoissa. Erityisesti akateemisten ihmisten poliittisia vapauksia rajoitettiin voimakkaasti. Itse olen vältellyt julkista sektoria ja ollut aina yksityisellä sektorilla, enkä yhtä tapausta lukuun ottamatta kokenut poliittista syrjintää työelämässäni. Voi olla, että julkinen kansalaisjärjestövaikuttaminen saattoi sulkea joitakin ovia edessäni, mutta onneksi vaihtoehtoja aina riitti.

 Yhtenä merkittävimpänä yhteiskunnallisena saavutuksenani pidänkin poliittisen ilmapiirin vapautumista, sillä nykyään isänmaallisuus ja maahanmuuttokritiikki eivät ole vain sallittuja mielipiteitä, vaan jopa keskeisiä valtakunnallisia keskustelunaiheita, josta jokaisella tulisi olla jonkinlainen mielipide.

Sisun perustamista seurannut kymmenvuotinen jakso omaa yhteiskunnallista historiaani on lähestulkoon yhtä kuin Suomen Sisun historia, joten en käsittele sitä nyt, vaan jätän sen (toivottavasti) joskus julkaistavan Sisun historiikin asiaksi. Sisu on metapoliittinen järjestö ja sen sisässä käytiin 2000-luvun alussa keskustelua siitä, että tulisiko pysyä kokonaan puolepolitiikan ulkopuolella vai mennä mukaan vaikuttamaan. Kun yhteisymmärrys poliittisen vaikuttamisen välttämättömyydestä asiamme edistämiseksi oli saavutettu, alkoi keskustelu siitä, että pitäisikö liikkeellä olla oma puolue vaiko vaikuttaa olemassa olevien kautta. Myös ajatusta Sisun järjestymistä sellaisenaan puolueeksi pidettiin jäsenistössä esillä, mutta johdossa katsoimme että Sisun kaltaiselle sitoutumattomalle kansalaisjärjestöllekin on oma paikkansa. Ensin pääasiassa hahmoteltiin uutta kansallista puoluetta, mutta lopulta päädyttiin siihen, että rintaman on oltava leveä ja vaikutusta on tapahduttava läpi puoluekentän. Tätä varten kuitenkin tarvittiin yksi painostuspuolue, jonka uhka muuttaisi muitakin.

Perussuomalaisten tuolloin tuoreehko puheenjohtaja Timo Soini oli jo pari vuotta aiemmin julkisuudessa linjannut näkemyksiään Suomeen tarvittavasta ”oikeistopopulistisesta” puolueesta ja muutenkin pieni ja sisukas puolue vaikutti sopivalta tuohon tarkoitukseen kasvatettavalta. Olin tarkkailijana kesällä 2004 Järvenpäässä Perussuomalaisten kokouksessa ja siellä tiedusteltiin halukkuuttani lähteä ehdolle kunnallisvaaleihin. Espoossa oli vielä niin erinomainen tilanne, että vaalit käytäisiin Espoon Sitoutumattomien rintamassa, joten minun ei tarvinnut osallistuakseni sitoutua puolueeseen. Vaalikampanjan aikana tutustuin paremmin puolueen ihmisiin ja johtohahmoihin ja vaalien jälkeen liityin puolueeseen.

Tässä välissä ehdin tekemään ensimmäisen valtakunnallista julkisuutta saaneen tekoni, kun julkaisin kohua herättäneet Muhammed-piirrokset alkuvuodesta 2006. Kuvien julkaisua seurannut mediamyllytys oli raskasta, mutta preppasi hyvin tulevaan. Näihin aikoihin ajoittuu silloisen työnantajani, monikansallisen tietoturva-alan pk-yrityksen toimintojen siirto pois Suomesta. Tässä yhteydessä poliittinen aktiivisuuteni vaikutti ulkomaalaisen työnantajan suhtautumiseen, ja jouduin muun muassa jälkikäteen peräämään saataviani Palkkaturvan kautta.

Osallistuin myös vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, jonka kampanjan aikana kohtasin vielä kilpailijoiden suunnalta paljon ennakkoluuloja ja sokeaa tuomitsemista, mutta onneksi myös muutamia aidosti ajattelevia ihmisiä, jotka olivat valmiita tarkistamaan omaa kantaansa. Muutamat kilpaehdokkaat tulivat loppumetreillä toteamaan olleensa aiemmin väärässä minun (ja kaltaisteni) suhteen. Perussuomalaiset menestyikin hyvin ja vielä ennakkoäänten perusteella näytin tulevan valituksi, mutta äänisaalis jäi lopulta 360 äänen päähän valituksi tulemisesta. Ensikertalaiselle se oli kuitenkin hyvä saavutus ja nyt olen varakansanedustaja. 

Sisulaisten eduskuntavaalimenestyksen seurauksena alkoi jo ilmetä orastavaa julkista keskustelua maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmista, mutta aihe pysyi edelleen marginaalissa. Myös vihamielisyyksiä saatiin edelleen kohdata ja näitä raamattua lukevia piruja putkahti esiin yllättävistäkin paikoista. Jouduin tarkistamaan arvostustani monen älähtäneen kohdalla. 

Kunnallisvaaleissa 2008 kannatukseni moninkertaistui ja tulin valituksi toiseksi eniten ääniä saaneena perussuomalaisena Espoon kaupunginvaltuustoon. Muualla Suomessa sisulaiset ja muut kriitikot menestyivät erinomaisesti ja pienten käynnistyskipujen jälkeen julkinen keskustelu maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on lähtenyt käyntiin ja hiljalleen oikeaan suuntaan. Nykyään näillä mielipiteillä ei enää kohtaa silmitöntä ja kiihkomielistä, lähes uskonnonomaista vastarintaa. Pienen totuttelun jälkeen ihmiset ovat valmiita ainakin yrittämään keskustelua, mutta tässä Suomi tarvitsee vielä vetoapuamme.