Muutamia päiviä Nokian mullistusta sulatelleena on vaikea uskoa itseään, vaikka juuri nyt niin pitäisi tehdä. Kirjoitin lähes kaksi vuotta sitten elinkeinorakenteen uudistumisesta, jossa Nokian grand-old-manin kommenttia kommentoiden vaadin kaikkia tajuamaan, että Suomi ei ole sellainen pieni maa, johon kerrallaan mahtuisi vain yksi ajatus.

Järki edelleen muistuttaa sanoistani ja käskee näkemään mullistuksen mahdollisuutena, mutta tunne ei jaksa uskoa. Välillä mieleen tulee ajatus Nokian osakkeiden ostamisesta ”nyt-kun-halvalla-saa” ja välillä taas kauhukuva lohduttomasta stagnaatiosta.

Eilen sunnuntaina alkoi kuitenkin ilmantumaan signaaleita, jotka antavat toivoa. Ne eivät ole vielä vahvoja ja voivat murskautua heiveröisyyteensä ja ulkoiseen paineeseen. Mutta niitä on onneksi useampi eikä kaikki ole yhden hiuskarvan varassa.

Tahdon uskoa elinkeinorakenteemme monipuolistumiseen vaikka juuri nyt se on vaikeaa. Jos alan nähdä uutisissa pienistä insinöörifirmoista, jotka ovat Nokiasta itse lähteneiden perustamia, uskoni vahvistuu. Jos taas saan lukea vain viimeiseen asti palkkalistoilla sinnitelleistä inssiarmeijan layouteista, huoleni kasvaa. Pliis, antakaa minulle toivoa, uskaltakaa hypätä älkääkä palako loppuun.