En kannata nollatuntisopimusten kieltämistä

Vastasin juuri kieltävästi Metalliliiton ja PAMin masinoimaan ”Operaatio Vakiduuni” -kyselyyn, jolla halutaan kieltää lailla ns nollatuntisopimukset.

Tein itse nollatuntisopimuksella töitä 2002-2005 ja minusta järjestely oli täydellinen ja työnantaja oli tosi joustava, mikä sopi opiskelijalle kuin nyrkki silmään. En halua riistää tätä mahdollisuutta muilta.

Nollatuntisopimukset voivat myös muodostua ongelmallisiksi yksilön näkökulmasta, jos syystä tai toisesta yhteistyö työnantajan kanssa ei toimi ja jos tällaisen sopimuksen perusteella henkilö jää työttömyysturvan ulkopuolelle.

Minusta tämä ongelmakenttä ratkotaan paremmin kehittämällä työttömyysturvaa ja työmarkkinoita niin, että työn kysyntä ja tarjonta kohtaisivat useammin, kuin että lailla ryhdyttäisiin vähentämään työntekijän mahdollisuuksia.

Perustili voisi korvata työttömyysturvaan liittyvän ongelman ja todennäköisesti myös kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaankin vaikuttaa myönteisellä tavalla. Missään tapauksessa työmarkkinoiden lisäsääntely ja jäykistäminen eivät ole tulevaisuuteen katsovia yrityksiä.

Ensikommenttini Perussuomalaisten vaaliohjelmaan

Perussuomalaisten vaaliohjelma julkaistiin viime perjantaina ja se on kerännyt paljon huomiota viikonlopun aikana. Nohevimmat pirut ovat kaivaneet sieltä esiin muutamia lauseita, jotka ainakin irtiotettuina ovat tollonoloisia, mutta 67 sivuun tietenkin mahtuu paljon tekstiä. Ilmeisesti noita muutamia kohtia lukuunottamatta siihen ollaan tyytyväisiä? En ole lukenut ohjelmaa, enkä tiedä luenkokaan perusteellisesti.

Pitkin talvea olen esittänyt kritiikkiä valmistelutyötä kohtaan, koska mielestäni poliittisten ohjelmien tulisi rakentua alhaalta ylöspäin ja hyväksyä lopulta puolueen korkeimmassa päättävässä elimessä puoluekokouksessa. Nyt ohjelma valmisteltiin salassa ja armollisesti annettiin samaan aikaan kansan ja ehdokkaiden luettavaksi.

Jollain tavalla minun tulee kuitenkin perehtyä asiaan ja aloitankin sen näin iteratiivisesti. Käyn ensinkin läpi Perussuomalaisten sivulla olevat esittelymateriaalit niitä kommentoiden. Aloitan yhteenvedosta.

Verotus

”Pääomavero 30 %:iin ja lievä progressio.”

Suhtaudun verotukseen kriittisesti ja mielestäni yleistä veroastetta on laskettava. Pääomatuloissa pitäisi kaventaa eroja ansiotuloihin ainakin keskimääräisten vuosiansioden tasoilla. Jos pääomatuloveron maksimi on tuo 30% ja progressio nousee siihen antaen pienemmät pääomatulot verovapaiksi ja vähän suuremmat ansiotuloveroprosenttien tasolle, niin kohta on kannatettava.

Lyhyenä harjoitelmana valtiovarainministeriön tietojen [2] perusteella laskettuna tuo 30%:n taso saavutettaisiin hieman yli 27600 euron vuotuisella pääomatulolla, jos pääomatuloistakin perittäisiin kunnallisvero ja muut ennakonpidätysmaksut. Nykyisellä vain valtiolle perittävänä verona taso on mahdoton laskea, koska ylin progressiotaso on 30 % ja kannettava vero lähestyy sitä rajattomasti.

”Suursäätiöt pääomaveron piiriin”

Periaatteena hyväksyttävissä, mutta käsitteenä suursäätiö on sen verran epämääräinen, että tähän sitoutumiseksi pitää perehtyä ohjelman sisältöön.

”Varallisuusvero palautettava”

Tätä on helppo vastustaa, sillä vanha varallisuusvero oli ajastaan jäänyt reliikki. Sen poisto oli poliittinen virhe eliitiltä ja palautusvaatimukset peilautuvat sitä vasten. Vaikka varallisuusveron palautusta vastustan, niin varallisuutta voi silti verottaa; se ei ole kategorisesti verotuksen ulkopuolella. Mielestäni hyvässä varallisuuden verottamisessa on kyse laiskan varallisuuden piiskaamisesta tuottavaksi.

”Arvonlisävero säilytettävä nykyisellä tasollaan”

Mielestäni arvonlisäveroa tulisi kauttaaltaan laskea roimasti, mutta koska poliittinen diskurssi pyörii sen korottamisen ja korottamattajättämisen ympärillä, on tähän helppo tyytyä.

”Tässä tilanteessa ei ole mahdollista alentaa palkkaveroja”

Inhorealistinen toteamus jonka taustalla elää toive palkkaverojen alentamisesta. Hyväksytään arvosanalla approbatur.

”Harmaan talouden kitkennällä lisää verotuloja”

Tämä on juuri niinkuin pitääkin. Mielelläni lisään myös ”mustan talouden kitkennällä lisää verotuloja”.

”Vaalikauden aikana pienet korotukset alkoholi- ja tupakkaveroon”

Vastustan verotuksen kiristymistä, mutta yksittäisten veroluokkien korotukset voivat olla hyväksyttävissä osana laajempaa verotuksen keventymistä.

”Maa- ja metsätalousmaalle ei kiinteistöveroa”

Juuri näin. Periaatteessa voisin hyväksyä tämänkin asemakaava-alueella tai sellaisen välittömässä läheisyydessä.

”Energiaverojen korotukset peruttava. (Rahoitetaan palauttamalla työnantajien Kela-maksu.)”

Ensimmäiseen kyllä, rahoitukseen approbatur. Työn hinta on Suomessa liian korkea ja turvataksemme suomalaisen työn ja yrittäjyyden pitäisi työn hintaa saada alennettua. Alennuksen tulisi kohdistua siihen osaan, joka jää palkanmaksajan maksaman summan ja palkansaajan vastaanottaman summan väliin.

Leikkaukset

”Yritystuet -200 miljoonaa euroa
Kehitysapu -200 miljoonaa euroa
EU-jäsenmaksut -200 miljoonaa euroa, josta Iso-Britannian jäsenmaksuhelpotus
-74 miljoonaa euroa”

Kyl kyl. Kehitysavun lakkauttaisin kokonaan pikaisella aikataululla ja yritysttuetkin lopulta. Näillä vaatimuksilla päästänä hyvään alkuun ja oiekaan suuntaan.

”Maahanmuuton kustannukset (mm. perusteettomat turvapaikkahakemukset, ylipitkät käsittelyajat ym.)”

Iso kyllä!

”Hallinnon ja byrokratian leikkaaminen esimerkiksi maa- ja metsätalous ja ympäristöministeriön yhdistäminen luonnonvarainministeriöksi”

Hallinnon ja byrokratian leikkaamiseen iso kyllä, mutta tuollaista ministeriöiden yhdistämistä olen jo ehtinyt vastustamaan.

”Pakkoruotsin kustannukset”

Iso kyllä!

”Kriisinhallintajoukkojen menot”

Mielestäni Suomen tulee olla mukana myös sotilaallisessa kriisinhallinnassa, joten tähän seikkaan kannaottaminen vaatii taas varsinaiseen ohjelmaan perehtymistä. Tarkennusvaraa näissäkin kuluissa varmaan on.

”Lähialuetukien vähentäminen”

Lähialuetuet ovat eräänlaista kehitysapua, mutta ne eivät kohdistu samalla tavalla kohdealueen talouteen, vaan lähinnä ympäristöön ja suomalaiskansalliseen kulttuuriin. Suhtaudun varauksilla tämän otsikon leikkauksiin, mutta pitää perehtyä ohjelmaan.

”Puolue- ja lehdistötuet sekä eduskuntaryhmien kansliamäärärahat”

Painava kyllä.

Rakenteelliset uudistukset

”Kuntien määräksi 200-230 ilman pakkoliitoksia”

Kuntasektorin ongelma ei ole kvantitatiivinen vaan kvalitatiivinen. Pidän kuntien lukumäärään pureutuvaa keskustelua  irrelevanttina ongelmien ratkaisemiseksi ja vahingollisena muuten. Pakkoliitosten suhteen olen samaa mieltä.

”Kuntayhtymien palauttaminen demokraattiseen kontrolliin”

Mjuu, pitäähän niiden olla. Vahvempaan kannanmuodostukseen pitää taas perehtyä ohjelmaan.

”Omaishoito Kelalle”

Ottiatuotajaa, pitää perehtyä asiaan.

”Terveydenhuollon rakenteelliset uudistukset. (Kustannuserot eri sairaanhoitopiirien välillä ovat huomattavat. Hoidollisesti, laadullisesti ja taloudellisesti parhaimmat käytännöt vallitseviksi.)”

Tämä vaikuttaa ihan hyvältä ja kannatettavalta, mutta pitää tässäkin perehtyä ohjelmaan.

Elinkeinorakenteen uudistumisesta

Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan puheenjohtajan Jorma Ollilan mukaan kukaan ei Suomessa tunnu tietävän, minkä kortin varaan maan tulevaisuus pitäisi rakentaa ja että tältä osin nykyinen tilanne poikkeaa aiemmista kriisiajoista.

Hän luettelee joitakin esimerkkejä aiemmista Suurista Ratkaisuista: ”1950-luvulta aina 1960-luvun alkuun tehtiin massiivisia teollisuusinvestointeja. 1970-luvun alussa korostui koulutuksen merkitys. 1990-luvulla ryhdyttiin panostamaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen sekä innovaatioihin. Näille kaikille hankkeille oli ominaista laaja konsensus. Edessä oleva tilanne on haasteellisempi.”

Tilannehan on siis lupaava. Minun on vaikea uskoa, että Ollilan kaltainen vanha talouselämän kehäkettu ei näkisi asiaa uutisoitua valoisampana. Tällaisessa tilanteessa, jossa vaihtoehtoja on monia ja jossa kukaan ei ole käskemässä kaikkia tekemään vain yhtä asiaa, on todellinen mahdollisuus monipuolistaa maamme elinkeinorakennetta ja siten hakea vahvuutta kohdata tulevia tilanteita.

Olisi jo aika tajuta, ettei Suomi ole sellainen pieni maa, johon kerrallaan mahtuisi vain yksi ajatus.

Kartelli rajoittaa kilpailua

Jouni J. Särkijärvi kirjoitti kilpailun hyvistä puolista tuoden esiin Kilpailuviraston vuosipäivän. Moni pitää talouselämässä olevia kartelleja, monopoleja ja kilpailunrajoitteita kuluttajille haitallisina, sillä tällaisilla toimijoilla on taipumuksena ylläpitää korkeaa hintatasoa ja matalahkoa laatua tuotteissaan ja palveluissaan. Tämän vuoksi Kilpailuvirasto on perustettu turvaamaan vapaata kilpailua.

Harmi vain, ettei Kilpailuviraston toimiala koske muuta yhteiskunnallista toimintaa kuin varsinaista elinkeinoelämää.

Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota siihen, että itse asiassa politiikassa vallitsee kartelli. Meillä on voimakkaasti poliittista kilpailua rajoittava puoluejärjestelmä, joka on eräänlainen suljettu liiga. Divaritasolle pääsee karsimaan, jos toimittaa hallitukselle 5000 kannattajan henkilö- ja yhteystiedot ja divarista tippuu maakuntasarjaan, jos ei pääse kahdessa kaudessa nousemaan liigaan. Liigapuolueita tuetaan rahallisesti veronmaksajien pussista, mutta divarikärkkyjä saa pärjätä omillaan.

Sitten ihmetellään, kun kansalaisia ei politiikka kiinnosta. Meillä ei todellisuudessa ole sellaista poliittista kilpailua, joka pitäisi puolueet timminä ja politiikan ”kuluttajia” kiinnostavina. Tämän on todennut myös professori Kyösti Pekonen:

”Tällainen tilanne on myös kartellikelpoisten puolueiden kannalta edullinen, sillä kartellin avulla ne näyttävät parhaiten turvaavan oman olemassaolonsa ja osuutensa vallasta. Kartelli näyttää niiden kannalta varsin turvalliselta ratkaisulta, sillä kartelli merkitsee myös kilpailun ja kamppailun kesyttämistä. Vaalikilpailua on pakko käydä, mutta sitä käydään hillitysti ja kontrolloidusti.”

Joku ketterä toimittajahan voisi tehdä jutun, jossa panee leikkimielellä Kilpailuviraston tutkimaan politiikkaa soveltaen elinkeinotoiminnan kilpailulainsäädäntöä. MOT? Hullu Juttu? 

Hetkonen, molemmathan ovat kartelliohjauksessa olevan mediatalon ohjelmistoa… ehkä sittenkin joku muu.

Vuokratyöstä ja vääristyneistä työmarkkinoista

Vihreiden paikastaan luopuva kansanedustaja Rosa Meriläinen käsittelee Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa vuokratyön negatiivisia puolia. Otsikolla ”Kannattaa käydä vain reilun kaljan kapakoissa” hän kertoo ilmiön varjopuoliin kuuluvasta yrittäjäriskin siirtämisestä työntekijälle ja pätkäsuhteiden vaikutuksesta ihmisten elämään ja työmarkkinakelpoisuuteen. Varsinaisen kipinän minussa kuitenkin herätti seuraava kommentti:

Opintorahan pienuudesta johtuen opiskelijoista on tullut työmarkkinoillamme reservi, joka on valmis tekemään mitä tahansa töitä, millä tahansa ehdoilla ja palkalla. He polkumyyvät työtä. Oikea ratkaisu olisi tarjota opiskelijoille mahdollisuus keskittyä opintoihinsa ja taata ravintola-alan ammattilaisille mahdollisuus tehdä työtään.

Näyttää siltä, että sokea kana on löytänyt kultajyvän. Ongelma on luonnollisesti paljon laajempi kuin vain ravintola-alaa koskeva, mutta siinä se ehkä näkyy kaikkein räikeimpänä. Koska opiskelijoiden tuettu toimeentulo on huomattavasti tavallista työtöntä alempi ja opiskelijoiden työttömyysturva käytännössä olematon, on mekanismi valmis tuottamaan kahdet työmarkkinat. Tämä vääristää työmarkkinoiden toimivuutta ja aiheuttaa työttömyyttä ei-opiskelevien keskuudessa.

Kun opiskelijat työskentelevät alalla, joka useinkaan ei tue opintoja, lykkääntyy valmistuminen. Toisaalla taasen valmistuneet ammattilaiset eivät saa töitä, koska opiskelijat tekevät halvemmalla. Kun taas opiskelijat näkevät, että valmistumisen jälkeen töitä ei ole tiedossa, hankitaan elämiseen tarvittava raha nimen omaan työtä tekemällä, eikä lainaa haluta ottaa. Sitä ratkaisua en moiti, sillä kenenkään ei tulisi elättää itseään lainarahalla. Laina on tarkoitettu investointeihin. Opinnot ovat investointi, muttei opintojen aikainen eläminen. Opintolainalla ostetaan kirjat, tarvittavat tarvikkeet, koneet ja ohjelmistot (!), opintoihin liittyvät opintomatkat ja niin edelleen, ei jokapäiväiseen elämiseen tarvittavia hyödykkeitä ja asumista (ellei halua asua merkittävästi muita opiskelijoita laadukkaammin).

On syntynyt nurinkurinen tilanne. Opiskelijoiden puolta ei ole pidetty eivätkä opiskelijat ole itse pitäneet puoliaan. Jälkimmäistä syytä en ryhdy nyt ruotimaan, vaikka sekin olisi hyvä selvittää, mutta hyvinvointiyhteiskunnan tehtäviin kuuluu myös niiden puolustaminen, jotka eivät puolusta itseään. Maan hiljainen ja unohdettu kansanosa ei suinkaan syrjäydy lähiöissä, vaan pakertaa keskustoissa.

Lääke ongelmaan ei onneksi ole monimutkainen: opiskelijoille pitää taata samanlainen toimeentulo kuin työttömälle. Poliittista tahtoa tähän ei kuitenkaan tunnu löytyvän. Opiskelijat eivät ole yhteiskunnallinen vaikuttajaryhmä, sillä monet ovat laiskoja äänestämään. Heidän ääniään ei tarvitse isojen puolueiden ja äijien kosiskellakaan. Tilastokeskuksen mukaan maassamme oli vuonna 2004 korkeakouluopiskelijoita pyöreästi 300 000. Keskiasteella opiskelijoita oli vielä 350 000 lisää. Keskiasteen opiskelijoista noin puolet on alaikäisiä ja siten äänioikeudettomia, mutta äänioikeutettuja opiskelijoita on silti lähemmäs puoli miljoonaa. Kyllä siinä potentiaalia olisi…