Espoon Perussuomalaisille tulossa täysi lista kunnallisvaaleihin

Viime torstaina vietettiin Leppävaarassa perinteisiä Raittikarnevaaleja. Me Espoon Perussuomalaiset olimme teltallamme läsnä koko päivän, kun muut puolueet saapuivat paikalle vasta iltapäivällä. Koko ajan edustajamme saivat olla tekemisissä kiinnostuneiden kaupunkilaisten kanssa ja materiaalia meni kuin häkää. Saavuin itse paikalle puolilta päivin ja pystytin rolluppini teltan kulmalle.

Päivän mittaan ehdin keskustella myös oman väen kanssa ja aiempi käsitykseni siitä, että olemme saamassa täyden ehdokaslistan, varmistui. Olemme tehneet “teknisen vaaliliiton” Espoon Sitoutumattomien kanssa, eli heidän ehdokkaansa tulevat osaksi meidän listaamme. Tämä huomioiden vapaana on enää vajaa parisenkymmentä paikkaa! Kiinnostusta on kuitenkin enemmän, joten pääsemme valikoimaan hyviä ehdokkaita. Sattumatla huomasin tänään Länsiväylästä, että muut puolueet etsivät ehdokkaita lehti-ilmoituksin.

Olen ehdokkaana näissäkin vaaleissa jatkopestille Espoon luottamuselimiin. Viimeksi tulin valituksi valtuustoon ja kaupunkisuunnittelulautakuntaan. Vaalikauden varrella olen saanut lisää luottamusta ja tehtäviä hoitaakseni. Pari vuotta olen toiminut Perussuomalaisten ja Sitoutumattomien valtuustoryhmän 1. varapuheenjohtajana ja nyt myös kaupunginhallituksen konsernijaoston jäsenenä, johon sisältyy myös kaupunginhallituksen varajäsenyys. Varsinaisena jäsenenä on kansanedustaja Arja Juvonen. Toimin myös kh:n varavalvojana teknisessä lautakunnassa, sosiaali- ja terveyslautakunnan yksilöasioiden jaostossa sekä pelastuslaitoksen johtokunnassa. Näissä tehtävissä olen saanut lisää näköalaa kaupungin laajaan toimikenttään ja siten lisää ymmärrystä kokonaisuuden toiminnasta.

Perussuomalaisten kasvanut kannatus tulee siis näkymään tulevan 75-paikkaisen valtuuston kokoonpanossa ja monessa toimielimessä. Uskon myös omalta kohdaltani valituksitulemiseen ja vaikka hyvän lähtökohdan pitäisi helpottaa vaalityötä, olenkin huomannut uuden ongelman. Nyt on todella vaikeaa puristaa muutamaa nasevaa vaaliteemaa ja kiteyttää niitä vaalilauseiksi. Olisi niin paljon tehtävää! Onneksi oma poliittinen linjani on monelle tuttu ja siitähän lopulta vaaleissa onkin kysymys: antaa äänensä henkilölle johon luottaa yhteisten asioiden hoidossa, eikä sille kuka makeimmin osaa houkutella äänestäjiä juuri vaalien alla.

Poliittinen historiani, vaan ei Taisteluni

Viime viikolla Helsingin Sanomissa (30.12.) julkaistiin juttu, jossa povattiin Perussuomalaisille kuusi paikkaa Uudenmaan vaalipiiristä tulevaan eduskuntaan. Olin mainittu yhtenä vahvana läpimenijänä Timo Soinin imussa. Kuvatekstissä oli pienen pieni, mutta kannaltani tärkeä epätarkkuus lauseessa: “Vaikutti nuorempana vuonna 1993 perustetussa Isänmaallinen Kansanliike -järjestössä.” 

Oikein ja väärin. 

Oikein on se, että vaikutin vuonna 1993 Seinäjoella perustetussa IKL:ssä, mutta se oli eri yhdistys, kuin mikä nyt tunnetaan saman lyhenteen kanssa nimellä Isänmaallinen Kansanliike jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään tekemistä, ja jonka kanssa en tahdo tulla yhdistetyksi. Epäselvyyden taustalla on monimutkaisen oloinen kuvio, jonka yritän lyhyesti selostaa: 

Vuosina 1993-1998 toimi Isänmaallinen Kansallis-Liitto -IKL- ry (rek.no 167.122) -niminen yhdistys, jonka jäseneksi liityin 1993 lopulla ja joka osaltani päättyi 1998, kun tominta mielestäni kuoli. Tällöin jätin (puolue)poliittisen toiminnan ja aktiivisuus siirtyi Suomen Sisuun. Vuonna 2004 liityin Perussuomalaisiin. 

Nykyinen Isänmaallinen Kansanliike rp/ry on sama oikeushenkilö (rek.no 159.433), kuin myös 1993 Lahdessa perustettu Isänmaallinen Oikeisto ry ja sittemmin nimellä Suomi Nousee – Kansa yhdistyy ry toiminut ja sen jälkeen vielä Suomi – Isänmaa rp:ksi nimensä muuttanut Väinö Kuisman johtama uusnatsivaikutteinen yhdistys. Tämä ryhmän kanssa en ole ollut tekemisissä kuin viileän diplomaattisesti. 

Sekaannuksen siemen tuli siitä, kun vuonna 2006 IKL:n puheenjohtaja käytännössä katsoen “osti” yhdistyksen Kuismalta, tämän vetäytyessä julkisesta toiminnasta. En tunne yksityiskohtia, mutta tiedän sen että jotain taloudellista kompensaatiota Kuismalle tuli luopumisesta yhdistyksen johdosta ja jäsenyydestä. 

Helsingin Sanomat oikaisi asian seuraavana päivänä (31.12).

Koska poliittisesta historiastani on liikkunut internetissä monenlaisia juttuja ja kun Wikipedian artikkelissakin on väärää tietoa, katson aiheelliseksi käydä seikkaperäisesti läpi tähänastisen poliittisen taipaleeni. Bloggaus on pitkä, mutta silti parhaani mukaan tiivistetty. Pohjana on ollut mini-CV, jonka laadin Maassa maan tavalla –teosta varten.  

***

Olen aina aivan pienestä lapsesta asti ollut jollain tavalla yhteiskunnallisesti orientoitunut. Muistan kuinka Legoilla ja Playmobileillä ja muilla 70/80-luvun lelusarjoilla kavereiden kanssa leikkiessämme toin mukaan yhteiskunnallista taustaa varsinaisen “päähenkilöiden” toiminnan oheen. Aikanaan siitä syntyi legovaltioita, jolle kehittyi omaa historiaansa ja sosiaalisia syy-seuraussuhteita. 

Kotini oli kuitenkin täysin epäpoliittinen eivätkä vanhemmat valtion virkamiehinä puhuneet politiikkaa lainkaan. Ainoita muistikuviani on tapahtuma, joka ajoittuu 1983 kunnallisvaaleihin. Olin mukana äänestysreissulla ja näin naapurin sedän nimen listalla. Poistuessamme äänestyspaikalta kysyin innokkaasti isältäni että äänestimmekö naapurin setää. Vastaus oli lyhyt ja selvä: “Emme, koska naapurin setä on vasemmistolainen” (SDP). Minulle tämä tuolloin tarkoitti tien vasemmalla puolella asumista ja hyväksyin vastauksen ilman lisäkysymyksiä. 

Luin lapsena paljon tietokirjallisuutta ja erityisesti maailmanhistoriaa käsittelevää sarjaa. Ne kiinnostivat aitoina tarinoina fiktiota enemmän. Maailmanhistoria näyttäytyi toisiaan seuraavina tapahtumina raadollisena ja vääryyksien täyttämältä ja erityisesti Suomen kohtalo Neuvostoliiton naapurina kosketti. Aikana jolloin veteraanit eivät vielä oikein olleet arvostettuja ja jolloin Neuvostoliiton ohjukset olivat äänekkään vähemmistön mielestä rauhanaseita, ei isänmaallis-oikeistolaista maailmankatsomusta leijaillut ympäristössä avoimesti. Minä omaksuin sen lukemalla vasemmistohapatuksesta vapaassa ympäristössä.

Koulun alettua minusta tuli partiolainen ja partioliike on aina ollut vahvasti kiinni yhteiskunnassa, joskin tiukasti irti puoluepolitiikasta. Partioliike on osaltaan yksi kansalaisyhteiskunnan primus motor. Suomen Partiolaisten määritelmä partiolle alkaa lauseella “Partio on vastavoima ‘Miks mun pitäis’ ja ‘Ei kuulu mulle’ -asenteille” . Partiotoiminta loi arvoperustani ja vaikka en ole enää aktiivitoiminnassa mukana, määrittelen itseni edelleen partiolaiseksi. Ala-asteella eräs parhaimmista kavereistani oli maahanmuuttajan poika vaikka tuolloin ei tällaista termiä vielä ollutkaan ja tuli myöhemmin mukanani partioon. 

Ympäröivän maailman tapahtumat alkoivat kiinnostaa Irakin hyökättyä Kuwaitiin. Kotimaan asiat eivät tuolloin kiinnostaneet, mutta teksti-tv:stä ja uutisista seurasin erityisesti Persianlahden sodan kehittymistä. Varsinainen poliittinen herätteeni tapahtui joulukuussa 1992, kun olin auttelemassa silloisen tyttöystäväni lippukunnan joulujuhlan järjestelyissä ja tuli hetki, jossa jouduin odottelemaan juhlatilan aulassa. Siinä odotellessani lehtivalikoimasta osui käsiin Vaihtoehto EY:lle -tiedotusläpyskä, jonka muistan ottaneeni vähän epäuskoisen huvittuneena käsiini ajatuksella, sillä siihen asti olin kaiketi melko kritiikittömästi hyväksynyt yhteiskunnallisen establismentin näkemyksen Suomen liittämisestä silloisiin Euroopan yhteisöihin ja myös protohopparina “sanoitellut” voimakkaasti siirtolaisuutta tukevia lyriikoita pöytälaatikkoon. 

En vielä tuon lehden lukemisen jälkeen muuttanut kantaani, mutta särön se teki muuten eheään ja viattomaan maailmankuvaan. Poistuessamme paikalta tiedustelin tyttöystävältäni tämän kantaa EY:hyn ja tämä oli ensimmäinen kerta kun kysyin keltään tämän poliittista mielipidettä. Tästä alkoi kiinnostus kotimaan ajankohtaisia ja maan tulevaisuutta koskevia asioita kohtaan. 

Aloin tutkia puolueita ja yleispoliittisia kansalaisjärjestöjä sillä mielellä, että liittyisin johonkin niistä. Mikään ei kuitenkaan vakuuttanut siinä määrin, että olisin ryhtynyt toimenpiteisiin ja niin asia siirtyi eteenpäin. Asiassa oli se hyvä puoli, että saatoin tutustua monipuolisesti eri näkemyksiin ja muodostaa omani ilman minkään puolueen tai organisaation koulutusta ja ohjausta. 

Järjestäytyminen nytkähti eteenpäin kun kesällä 1993 olin Helsingissä seuraamassa judokilpailuja. Lounastauolla näin edessäni olevalla Hakaniemen torilla traktoreita ja Suomen lippuja ja kasan perunaa. Menin uteliaana katsomaan tapahtumaa ja kävi ilmi että joku uusi poliittinen liike jakoi ruokaa laman kourissa nälkää näkeville. Käteeni työnnettiin lehti ja esite ja kehotettiin liittymään. En tietenkään tehnyt sellaista ilman perehtymistä ja palasin kisapaikalle, jossa tutustuin saamaani materiaaliin yhdessä kavereiden kanssa. Isänmaallinen Kansallis-Liitto oli komealta kalskahtava ja kokonaisuuskin vaikutti kiinnostavalta, mutta kuten muutkin puolueet, ei tämäkään vastannut täysin omia ajatuksiani ja asia jäi silleensä. Lisäksi omat varaumani tämän nimistä ja isänmaallisuutta vahvasti korostavaa järjestöä vastaan pitivät vielä etäisyyttä yllä.

(Tekisi mieli analysoida tuo liitto-ohjelma ja sen minuun vedonneet seikat tässä yhteydessä, mutta pitääkseni bloggauksen edes jossain kohtuudessa pituudeltaan, jätän sen myöhemmäksi jos kiinnostusta riittää.) 

Hieman yllättäen asialle piti marraskuussa tehdä jotain kun hyvän ystäväni kanssa väittelimme lukion portailla, hieman pilke silmäkulmassa erinäisistä asioista. Juuri hieman ennen tunnin alkua olimme päässeet väittelemään siitä, kumpi meistä olisi isänmaallisempi ja kun kello ensimmäisen kerran soi, iskin pöytään sinänsä katteettoman väitteen että olisin IKL:n jäsen. Tämä sai kaverini hetkeksi pohtimaan sekä luovuttamaan ja myöntämään minun olevan häntä isänmaallisempi. Kotiin päästyäni minun oli sitten leikattava jäsenhakemus lehdestä, täytettävä se ja vietävä postiin. Nuoren jäsenen liittymis- ja jäsenmaksu 30 markkaa oli tuolloin melko iso raha ja ennen maksamista ja kirjeen sulkemista vietin melko tovin asiaa vielä punniten.

Olin mukana paikallisella tasolla IKL:n toiminnassa, mutta varsinainen aktiivinen vaihe alkoi keväällä 1996 kun avautui mahdollisuus päästä melko kohtuullisella hinnalla Pariisiin kun Front National oli kutsunut järjestön vierailulle. Sen jälkeen minut valittiin järjestön hallitukseen. Tätä ennen olin aktiivipartiolaisena saanut tehtäväksi tehdä ehdotelmia IKL:n nuorisotoiminnan järjestämiseksi ja teinkin muutamia erilaisia esityksiä. Pahaksi onneksi ajattelematon Ajan Suunnan toimitus julkaisi etusivullaan yhden minun nimissäni, ehkä juuri sen hassuimman. Aivan kun siinä ei olisi ollut tarpeeksi, oli mukaan liitetty kuva sotia edeltäneeltä ajalta, sekä suomenkielinen versio kansallissosialistien hymnistä. Sain tietää asiasta vasta liian myöhään, eikä painatusta voitu enää keskeyttää. Tämän seurauksena mm. Wikipediaan on ujuttautunut faktoidi, jonka mukaan olisin vaikuttanut nuorisojärjestö Sinimustissa. Todellisuudessa sellaista järjestöä ei ole edes ollut.

Muista ehdotelmista muistan ”Isänmaallinen Nuoriso – IN”, joka olisi violetin tunnusvärinsä kanssa ollut lähimpänä muita poliittisia nuorisojärjestöjä ja jonka perustava kokouskin ehdittiin pitämään Töölön Ateljé Finnessä. Lisäksi oli tuolloin vähän raakileeksi jäänyt protosisu, jonka eräänlainen lopputulema myöhempi Suomen Sisu on.

Hallitustyöskentely alkoi innolla, mutta muistan hieman turhautuneeni siihen, että varsinaista toimintaa ei saatu kehitettyä. Kävin ahkerasti ulkomailla edustamassa, muun muassa lomilla kesken asepalveluksen. Loppukeväästä 1998 alkoi näyttää siltä, että IKL:n elinkaari alkoi olla ratkaisuvaiheessa ja aloimme erään kaverini kanssa kehittämään ajatusta uudesta kansallisesta nuorisojärjestöstä.

Ajoitus oli hyvä. IKL:n kuolonkorahdus kuului loppukesästä, kun järjestö julistautui yksipuoleisesti puolueeksi, koska oikeusministeriö oli hävittänyt kerättyjä kannatuskortteja. Epävirallisesti oli annettu ymmärtää, että sillä nimellä ei koskaan merkitä puoluetta rekisteriin. Samaan aikaan kehitimme ”Suomalainen nuoriso” –työnimellä olevaa järjestöä Suomalaisuuden Liiton siipien suojissa.

Viimeinen IKL:n kokous oli joskus syksyllä ja 6.11.1998 perustettiinkin Suomen Sisu ry, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi minut hieman yllättäen valittiin. Suomen Sisun alku oli vahvasti erään perustajajäsenen paleokonservatiiviseen maailmankatsomukseen nojaava, mutta kasvu oli silti nopeaa. Kun Sisua sitten vuonna 2000 ryhdyttiin perustamaan uudelleen uuteen muotoon, pääsin asiassa pääasialliseksi vaikuttajaksi ja synnytimme yhdessä muiden aktiivien kanssa modernin kansallismielisen kansalaisjärjestön. Tässä vaiheessa saimme Suomen kansallismielisen liikkeen historian ensimmäisen liberaalihenkisen järjestöjohdon ja samaan aikaan tutustuin myös mukaan tulleeseen Jussi Halla-ahoon

Tätä seurasi myöhemmin kansallisen liikkeen ensimmäinen tunnettu demokraattinen johtajavaihdos ja tätä kirjoitettaessa Suomen Sisun käräjien, kuten hallitusta kutsutaan, jäsenet ovat kaikki perustamisvaiheen jälkeen liittyneitä ja puheenjohtajakin on väljästi näin nykytermein ilmaistuna maahanmuuttajataustainen, mutta sääntöjen edellyttämällä tavalla syntyperäinen Suomen kansalainen. 

Järjestöjohdossa on käytännössä pakko toimia omalla nimellään ja persoonallaan, vaikka tuona aikana ilmapiiri oli aika ahdistava ja monet sittemmin tunnetut ajattelijat kirjoittivat vielä tuolloin nimimerkillä. Aika ajoin kuulimme vakavasta poliittisesta syrjinnästä julkisen sektorin työelämässä ja koulumaailmoissa. Erityisesti akateemisten ihmisten poliittisia vapauksia rajoitettiin voimakkaasti. Itse olen vältellyt julkista sektoria ja ollut aina yksityisellä sektorilla, enkä yhtä tapausta lukuun ottamatta kokenut poliittista syrjintää työelämässäni. Voi olla, että julkinen kansalaisjärjestövaikuttaminen saattoi sulkea joitakin ovia edessäni, mutta onneksi vaihtoehtoja aina riitti.

 Yhtenä merkittävimpänä yhteiskunnallisena saavutuksenani pidänkin poliittisen ilmapiirin vapautumista, sillä nykyään isänmaallisuus ja maahanmuuttokritiikki eivät ole vain sallittuja mielipiteitä, vaan jopa keskeisiä valtakunnallisia keskustelunaiheita, josta jokaisella tulisi olla jonkinlainen mielipide.

Sisun perustamista seurannut kymmenvuotinen jakso omaa yhteiskunnallista historiaani on lähestulkoon yhtä kuin Suomen Sisun historia, joten en käsittele sitä nyt, vaan jätän sen (toivottavasti) joskus julkaistavan Sisun historiikin asiaksi. Sisu on metapoliittinen järjestö ja sen sisässä käytiin 2000-luvun alussa keskustelua siitä, että tulisiko pysyä kokonaan puolepolitiikan ulkopuolella vai mennä mukaan vaikuttamaan. Kun yhteisymmärrys poliittisen vaikuttamisen välttämättömyydestä asiamme edistämiseksi oli saavutettu, alkoi keskustelu siitä, että pitäisikö liikkeellä olla oma puolue vaiko vaikuttaa olemassa olevien kautta. Myös ajatusta Sisun järjestymistä sellaisenaan puolueeksi pidettiin jäsenistössä esillä, mutta johdossa katsoimme että Sisun kaltaiselle sitoutumattomalle kansalaisjärjestöllekin on oma paikkansa. Ensin pääasiassa hahmoteltiin uutta kansallista puoluetta, mutta lopulta päädyttiin siihen, että rintaman on oltava leveä ja vaikutusta on tapahduttava läpi puoluekentän. Tätä varten kuitenkin tarvittiin yksi painostuspuolue, jonka uhka muuttaisi muitakin.

Perussuomalaisten tuolloin tuoreehko puheenjohtaja Timo Soini oli jo pari vuotta aiemmin julkisuudessa linjannut näkemyksiään Suomeen tarvittavasta ”oikeistopopulistisesta” puolueesta ja muutenkin pieni ja sisukas puolue vaikutti sopivalta tuohon tarkoitukseen kasvatettavalta. Olin tarkkailijana kesällä 2004 Järvenpäässä Perussuomalaisten kokouksessa ja siellä tiedusteltiin halukkuuttani lähteä ehdolle kunnallisvaaleihin. Espoossa oli vielä niin erinomainen tilanne, että vaalit käytäisiin Espoon Sitoutumattomien rintamassa, joten minun ei tarvinnut osallistuakseni sitoutua puolueeseen. Vaalikampanjan aikana tutustuin paremmin puolueen ihmisiin ja johtohahmoihin ja vaalien jälkeen liityin puolueeseen.

Tässä välissä ehdin tekemään ensimmäisen valtakunnallista julkisuutta saaneen tekoni, kun julkaisin kohua herättäneet Muhammed-piirrokset alkuvuodesta 2006. Kuvien julkaisua seurannut mediamyllytys oli raskasta, mutta preppasi hyvin tulevaan. Näihin aikoihin ajoittuu silloisen työnantajani, monikansallisen tietoturva-alan pk-yrityksen toimintojen siirto pois Suomesta. Tässä yhteydessä poliittinen aktiivisuuteni vaikutti ulkomaalaisen työnantajan suhtautumiseen, ja jouduin muun muassa jälkikäteen peräämään saataviani Palkkaturvan kautta.

Osallistuin myös vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, jonka kampanjan aikana kohtasin vielä kilpailijoiden suunnalta paljon ennakkoluuloja ja sokeaa tuomitsemista, mutta onneksi myös muutamia aidosti ajattelevia ihmisiä, jotka olivat valmiita tarkistamaan omaa kantaansa. Muutamat kilpaehdokkaat tulivat loppumetreillä toteamaan olleensa aiemmin väärässä minun (ja kaltaisteni) suhteen. Perussuomalaiset menestyikin hyvin ja vielä ennakkoäänten perusteella näytin tulevan valituksi, mutta äänisaalis jäi lopulta 360 äänen päähän valituksi tulemisesta. Ensikertalaiselle se oli kuitenkin hyvä saavutus ja nyt olen varakansanedustaja. 

Sisulaisten eduskuntavaalimenestyksen seurauksena alkoi jo ilmetä orastavaa julkista keskustelua maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmista, mutta aihe pysyi edelleen marginaalissa. Myös vihamielisyyksiä saatiin edelleen kohdata ja näitä raamattua lukevia piruja putkahti esiin yllättävistäkin paikoista. Jouduin tarkistamaan arvostustani monen älähtäneen kohdalla. 

Kunnallisvaaleissa 2008 kannatukseni moninkertaistui ja tulin valituksi toiseksi eniten ääniä saaneena perussuomalaisena Espoon kaupunginvaltuustoon. Muualla Suomessa sisulaiset ja muut kriitikot menestyivät erinomaisesti ja pienten käynnistyskipujen jälkeen julkinen keskustelu maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on lähtenyt käyntiin ja hiljalleen oikeaan suuntaan. Nykyään näillä mielipiteillä ei enää kohtaa silmitöntä ja kiihkomielistä, lähes uskonnonomaista vastarintaa. Pienen totuttelun jälkeen ihmiset ovat valmiita ainakin yrittämään keskustelua, mutta tässä Suomi tarvitsee vielä vetoapuamme.

Äänioikeuden laajentaminen

HS uutisoi oikeusministeriön selvittävän 16-vuotiaiden äänioikeutta, mutta vain kunnallisvaaleissa. Koska olen kirjoittanut Äänioikeusikärajasta vajaa puolitoista vuotta sitten, tyydyn lainaamaan kirjoituksesta merkittävän osan. Täydennän sitä vain käsittelemällä äänestysaktiivisuuden laskua pelkäävän argumentin.

Eräs äänioikeusikärajan laskua vastustavista argumenteista on se, että uusien vaaleihin laiskasti osallistuvien ikäluokkien mukaan laskeminen vaikuttaisi suoraan yleiseen äänestysaktiivisuuteen, eli niin sanottu äänestysprosentti laskisi. Varmasti se laskeekin vähän, mutta kyse on vain suhteellisesta osuudesta. Tosiasiallisesti yhteisön päätöksentekoon osallistuvien luonnollisten henkilöiden määrä lisääntyy absoluuttisesti, mitä taas ei voida pitää huonona asiana lainkaan. Vaikka yksikään uuden äänioikeuden saavista ei äänestäisi, on vaikutus pieni:

Viimeksi toimitetuissa valtakunnallisissa vaaleissa, eurovaaleissa äänioikeutettuja oli 4 332 457 henkeä, johon 16 ja 17 vuotta täyttäneet lisättynä olisi äänioikeutettuja noin 4 390 000, ikäluokan ollessa noin 60 000 henkeä.

Tähän katkelma aiemmin kirjoittamastani:

Minä kannatan äänioikeusikärajan laskua.

Siitä lähtien kun olen ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, olen sitä kannattanut eikä vielä ole tullut vastaan argumenttia, joka antaisi aiheen muuttaa vakaumusta. Nyt asiaa on esitetty, koska ajatellaan että ennen opiskeluja ja vieraalle paikkakunnalle muuttoa voidaan saada nuoret kiinnostumaan yhteisiin asioihin vaikuttamisesta.

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tulee kuulua lähtökohtaisesti jokaiselle. On kuitenkin perusteltua rajoittaa jossain määrin äänioikeuden ikärajaa. Kysymys ei siis koske periaatetta millään tasolla, vaan ainaostaan siitä, missä kohtaa on oikea raja. Nykyinen raja ei ole mikään ikuinen ja universaali. Suomen kansanvallan historiassa äänioikeusikärajaa on laskettu monta kertaa: Ensin se oli ennen vaalivuoden alkua 24 vuotta täyttäneillä, sitten 21 vuotta täyttäneillä ja sen jälkeen 18 vuotta ennen vaalivuoden alkua täyttäneillä. Uusin muutos laski ikäraja atasan 18 vuoteen siten, että täyttää piti viimeistään varsinaisena vaalipäivänä. On looginen jatkumo edelleen laskea ikärajaa kohti oikeaa.

Oikea ikäraja on lopulta mielivaltainen, oli se sitten 24, 21, 18, 16 tai 15. Muita ikärajoja vahvemassa asemassa ovat sellaiset, joissa henkilökohtainen valta ja vastuu kasvaa. Tällaisia ovat erityisesti iät 18 ja 15. Edellisessä kohdassa henkilöstä tulee täysi-ikäinen ja saa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta täydet kansalaisoikeudet. Täyttäessään 15 henkilö voi solmia työsopimuksen ja vastata rikosoikeudellisessa mielessä. Lisäksi hänellä on valta päättää itse hankkimastaan omaisuudestaan. Työpalkastaan 15-vuotiaskin osallistuu yhteiskunnan rahoittamiseen. Lisäksi hän voi kuulua puoleeseen, perustaa yhdistyksen ja kuulua yhdistyksen hallitukseen.

On kuitenkin esitetty ikärajaksi 16 vuotta ja mielestäni se on parempi kuin 18. Siksi kannatan sitä.

Joskus vasta-argumenttina esitetään että ”jos ei ole täysi-ikäinen päättään omista asioistaan, niin miksi saisi päättää muiden asioista”, mutta tällöin unohdetaan ettei puhe ole vaalioikeudesta, vaan äänioikeudesta. Jos äänioikeuden ikärajaa alsketaankin, ei päättävään julkiseen elimeen edelleenkään voi valita kuin täysi-ikäistä. Nuorille annetaan kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa. Äänestäjäjoukkona kaksi ikäluokkaa ei ole niin merkittävä, että se radikaalisti muuttaisi päätöselinten kokoonpanoa.

Myös argumentti ”nuoret eivät ole kypsiä vastuulliseen päätöksentekoon” on usein kuultu, mutta ei sinällään pätevä. On nuoria, jotka ovat vastuullisia ja nuoria jotka eivät ole. Ihan yhtälailla on täysi-ikäisiä jotka ovat vastuullisia ja niitä jotka eivät ole. En välttämättä panisi vastaan, jos iästä riippuamatta vaalioikeudelle asetettaisiin jonkinlaisia kriteereitä, joilla vaalioikeus ansaitaan.

Yksi argumentti ansaitsee erityishuomion. Joskus kysytään, että ”miksi juuri/vain kunnallisvaaleissa, miksi ei saman tien kaikissa vaaleissa” ja se on aiheellinen kysymys. Se ei kuitenkaan todellisuudessa ole vasta-argumentti, vaikka sitä sellaisena käytetäänkin, vaan itse asiassa radikaalimman laskemisen kannatusta  implikoiva. Voisin itsekin kysyä saman, miksei muissakin vaaleissa?

Siinä olennaisimmat lainaukset. Koko kirjoituksen voi lukea toisesta ylläolevasta linkistä.

Kiitos äänestäjilleni

Kiitän Helsingin ylioppilaskunnan äänestäjiä huikeasta kannatuksesta!

Tällä kertaa Perussuomalaisten vaaliliitosta ei ollut läpimenijöitä, mutta äänimäärä pienelle ensikertalaiselle irtolistalle on kuitenkin huikea, etenkin 0-tason kampanjalla. Henkilökohtainen äänimääräni 33 olisi monella muulla listalla riittänyt läpimenoon, monen listan viimeisen valituksi tulleen saatua 17-30 ääntä. Vähänkin kampanjoimalla olisi potti ollut varmasti suurempi. Kunnon kampanjalla olisi tällainen pienikin lista voinut ponkaista edustajistoon.

Tulos on todiste siitä, että kannattaa yrittää vaikka tilanne näyttääkin epävarmalta. Me emme uskoneet vaalirenkaiden ulkopuolisena kolmen hengen listana minkäänlaisiin läpimenomahdollisuuuksiin ja siksi kampanjointi päätettiin pitää minimissä. Kyse oli organisaation harjoittamisesta tuleviin koitoksiin. Nyt voimme päätellä tilausta olevan ja kampanjoinnin kannattavan. Edustajistovaalit ovat kahden vuoden päästä ja silloin ehdokasjoukko on mittavampi ja paremmin valmistautunut.

Ennen kaikkea tulos antaa vahvan signaalin puolentoista vuoden päässä häämöttäviin eduskuntavaaleihin.

Vaalitulos

Lyhyt tiedoanto

Vaalien tulos vahvistettiin eilen ja lopullinen äänimääräni nousi kolmella 431:een. Suurin kannatus oli odotetusti Suur-Leppävaaran alueella sekä Otaniemessä. Joitakin yksittäisiä piikkejä jöytyy tasaisesti ympäri Espoota ja muutenkin hajonta oli aika tasainen. Nolla-alueita jäi kaksi, mutta ne eivät vastanneet eduskuntavaalien nolla-alueita.

Muurala 4 (6)
Jouppi-Kirstinsyrjä 2 (5)
Tuomarila 12 (3)
Nuuksio-Nupuri 2 (1)
Bemböle-Kunnarla 7 (4)
Kuurinniitty-Ymmersta 6 (3)
Sokinvuori-Kirstinmäki 5 (7)
Suna 5 (5)
Kirkkojärvi 7 (4)
Kauklahti-Espoonkartano 5 (1)
Kurttila 5 (4)
Kaupunginkallio 6 (2)
Kalajärvi 3 (1)
Niipperi 3 (2)
Järvenperä 9 (7)
Laajalahti 7 (2)
Pohjois-Leppävaara 10 (4)
Mäkkylä 7 (5)
Lintuvaara 12 (6)
Vallikallio 12 (11)
Perkkaa 14 (6)
Kilonpuisto 5 (3)
Lansa-Sepänkylä 7 (3)
Karakallio 4 (6)
Rastaspuisto 7 (3)
Jupperi 7 (5)
Lähderanta 1 (2)
Etelä-Leppävaara 16 (4)
Viherlaakso 10 (2)
Säteri 6 (2)
Lippajärvi 9 (6)
Kilo-Kuninkainen 15 (10)
Tapiolan keskus 2 (0)
Otsolahti 9 (2)
Westend 2 (0)
Jousenkaari-Hakalehto 12 (9)
Koivu-Mankkaa 1 (3)
Pohjois-Tapiola 6 (4)
Otaniemi 40 (20)
Haukilahti 6 (0)
Niittykumpu-Tontunmäki 6 (1)
Vanha-Mankkaa 9 (5)
Taavinkylä 2 (3)
Tiistilä 10 (4)
Olarinmäki-Henttaa 2 (2)
Kuitinkallio 8 (4)
Olarinpuisto-Päivänkehrä 6 (0)
Friisilä 0 (2)
Piispansilta 7 (10)
Matinlahti 1 (1)
Nuottaniemi-Kalastajanmäki 4 (1)
Kuitinniitty 11 (13)
Matinmetsä 3 (0)
Nöykkiö-Tillinmäki 3 (1)
Malminmäki-Eestinlaakso 8 (2)
Iivisniemi-Hannus 3 (4)
Ylä-Kivenlahti-Meritori 8 (3)
Espoonlahden keskus 7 (4)
Ylä-Soukka-Hannusjärvi 2 (0)
Ala-Soukka 0 (3)
Soukanranta 1 (3)
Kaitamäki-Suvisaaristo 2 (0)
Laurinlahti 3 (2)
Latokaski 2 (1)
Kipparinmäki 4 (2)
Ala-Kivenlahti 5 (3)
Nöykkiönpuro-Martinsilta 1 (0)
Avoin alue 2 (3) 

Lopuksi kehotan lukemaan ajatuksella Jussin seikkaperäisemmän vaalikommentin.

Kiitos!

Kiitän tukijoitani, 428 äänestäjääni ja kaikkia onnittelijoita.

Pitkä ja rankka projekti on päättynyt onnistuneesti läpipääsyyn, ja on aika siirtyä prosessuaaliseen perustyöhön. Tällä viikolla media on niin kiinnostunut asiastamme, että menee hetki ennen kuin normaaliin päiväjärjestykseen päästään. Ensin kuitenkin pitää levätä ja kerätä voimia uusien asioiden oppimiseen.

T:T

Viimeinen päiväkäsky

Olen juuri palannut kampanjan loppusuoralta Leppävaaran baarikierrokselta. Paikallisen kierroksen antina oli lepuskilaisten suuri kiinnostus vaaleihin ja yhteiskunnallisiin asioihin. Kaikki kohtaamani ihmiset eivät ole aikomuksissa äänestää minua tai edes perussuomalaisia, mutta vakuuttivat minut kuitenkin harkituilla kannoillaan. Pääsin osalliseksi moneen keskusteluun, jossa sivuttiin muun muassa minun esilläpitämiäni teemoja. Pääosin pitäydyin kuuntelussa ja kyselemisessä, ehkä sokraattisestikin, mutta uskon saaneeni muutaman ihmisen myös harkitsemaan huomenna äänestyspaikalle vaivautumista. Ja varmasti tämän päiväisen perusteella muutama uusi ihminen kirjoittaa äänestyslippuunsa numeron 274.

Seuraavan merkinnän uskon tekeväni muutamia päiviä vaalien jälkeen kun tulokset on vahvistettu. Tästä eteenpäin nettiminäni vaikenee ja hoidan huomenna vaalilautakunnan tehtäväni ja sen äänestyspaikkojen sulkeuduttua siirryn seuraamana vaalituosten laskentaa puolueen vaalivalvojaisiin Helsingin Zetor-ravintolaan.

Tervetuloa juhlimaan voittoa!

Kansallismielisyys kiinnostaa ja voittaa

Näissä vaaleissa viestimiä ja kansaa on kiinnostanut kansallismieliset ehdokkaat yllättävän paljon. Eilen Helsingin Sanomien puheenjohtajatentissä Jussi Halla-aho tuli kahteen kertaa esille haastattelija Salménin aloitteesta, Tänään Vihreä Lanka julkaisi jutun Johannes Niemisestä ja siinä mainitaan minutkin. Tiistaina STT haastatteli minua puhelimitse. Puhuimme STT:n havaitsemasta kansallismielisten tai maahanmuutto- tai monikulttuurisuuskriittisten kasvaneesta suosiosta ja siitä ristiriidasta, kun varsinainen media ei puhu näistä asiosita lainkaan, mutta nettikeskusteluissa teemat ovat hallitsevassa roolissa. Hieman aiemmin Vihreä Lanka esitteli muun muassa Suomen Sisun kirjurina ansioituneen Simo Grönroosin.

Viime perjantain Tiedonantajakin kauhisteli Halla-ahon ja turkulaisen Maria Lohelan ehdokkuuksia.

Vuonna 2000 julkaisin kirjoituksen “Uusi aave“, jossa esitän Kommunistisen manifestin alkua hieman modernimmassa muodossa. Vaikka parit erisminet ovat jo vaihtuneet sitten vuoden 2000 tilanteesta, on muokkaamani teksti edelleen ajankohtainen – jopa julkaisuvuottaan ajankohtaisempi.

Vaviskaa vanhat vallanpitäjät!

Uusi aave ottaa paikan kerrallaan. Mahatma Gandhi on oikeassa ohjeistaessaan: “Ensin he ovat välinpitämättömiä, sitten he nauravat sinulle, seuraavaksi he taistelevat sinua vastaan ja lopulta sinä voitat.” Olemme 3. vaiheessa.

Numero 274 ja veteraaniasiaa

Ehdokasnumerokseni varmistui 274 ja sillä mennään Espoon valtuustoon. Lukuna 274 ei ole mitenkään erikoinen verrattuna esimerkiksi tasalukuihin ja vakiintuneisiin merkitseviin numerosarjoihin, vaan yksi luku muiden joukossa, mutta jollain tavalla pidän sen saamista onneekkaana. Näin siksi, koska syntymäpäiväni on kansallisena veteraanipäivänä 27.4.

Kansallisesta veteraanipäivästä mieleeni tuli hieman mainostaa veteraaniheijastinta, jolla tuetaan sotaveteraanien itsenäistä asumista. Heijastin maksaa 12 euroa ja siitä 10 menee veteraaneille. Samalla se antaa kantajalleen pimenevään vuodenaikaan näkyvää suojaa liikenteeseen.

Sotiemme veteraaneja on elossa 70 000. He taistelivat kotinsa ja kotimaansa puolesta Laitosten luvattua valtakuntaa vastaan ja minun mielestäni onkin perusteltua tukea juuri kotona asumista. Jos sota oli kova kokemus, joutuivat sotien jälkeenkin veteraanit pärjäämään omillaan; ajat olivat kovia, valtio ei kyennyt lunastamaan sodanaikaisa lupauksiaan ja viimein nuoremmat sukupolvet avoimesti halveksuivat veteraanien uhria. Tilanne on paljolti korjaantunut Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, mutta vielä nytkin heidän on liian usein tultava toimeen omillaan. Tahtoa itsenäiseen elämään laitosten ulkopuolella on kunnioitettava.

Helsingin Sanomat uutisoi noin viikko sitten näyttävästi, että kansan mielestä vaalien tärkein teema on vanhukset. En tiedä kuinka luotettavaan käsitykseen HS uutisensa perusti, mutta kyllähän me suomalaiset kunnioitamme maamme rakentaneita sukupolvia. veteraanityö on osa vanhusten parissa tehtävää työtä. Tule mukaan pienellä panoksellasi ja hanki veteraaniheijastin kiitokseksi saamastasi turvasta ja itsesi turvaksi.

Äänioikeusikärajasta

Julkisessa keskustelussa on noussut esiin kysymys 16-vuotiaiden äänioikeudesta. Vaikka asia kuuluu lainsäätäjlle, liittyy se jossain määrin kunnallisvaaleihin, sillä on esitetty äänioikeusikärajan laskua nimen omaan kunnallisvaalien yhteydessä. Kysymys jakaa mielipiteitä ohi perinteisen poliittisen jaottelun.

Minä kannatan äänioikeusikärajan laskua.

Siitä lähtien kun olen ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, olen sitä kannattanut eikä vielä ole tullut vastaan argumenttia, joka antaisi aiheen muuttaa vakaumusta. Nyt asiaa on esitetty, koska ajatellaan että ennen opiskeluja ja vieraalle paikkakunnalle muuttoa voidaan saada nuoret kiinnostumaan yhteisiin asioihin vaikuttamisesta.

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tulee kuulua lähtökohtaisesti jokaiselle. On kuitenkin perusteltua rajoittaa jossain määrin äänioikeuden ikärajaa. Kysymys ei siis koske periaatetta millään tasolla, vaan ainaostaan siitä, missä kohtaa on oikea raja. Nykyinen raja ei ole mikään ikuinen ja universaali. Suomen kansanvallan historiassa äänioikeusikärajaa on laskettu monta kertaa: Ensin se oli ennen vaalivuoden alkua 24 vuotta täyttäneillä, sitten 21 vuotta täyttäneillä ja sen jälkeen 18 vuotta ennen vaalivuoden alkua täyttäneillä. Uusin muutos laski ikäraja atasan 18 vuoteen siten, että täyttää piti viimeistään varsinaisena vaalipäivänä. On looginen jatkumo edelleen laskea ikärajaa kohti oikeaa.

Oikea ikäraja on lopulta mielivaltainen, oli se sitten 24, 21, 18, 16 tai 15. Muita ikärajoja vahvemassa asemassa ovat sellaiset, joissa henkilökohtainen valta ja vastuu kasvaa. Tällaisia ovat erityisesti iät 18 ja 15. Edellisessä kohdassa henkilöstä tulee täysi-ikäinen ja saa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta täydet kansalaisoikeudet. Täyttäessään 15 henkilö voi solmia työsopimuksen ja vastata rikosoikeudellisessa mielessä. Lisäksi hänellä on valta päättää itse hankkimastaan omaisuudestaan. Työpalkastaan 15-vuotiaskin osallistuu yhteiskunnan rahoittamiseen. Lisäksi hän voi kuulua puoleeseen, perustaa yhdistyksen ja kuulua yhdistyksen hallitukseen.

On kuitenkin esitetty ikärajaksi 16 vuotta ja mielestäni se on parempi kuin 18. Siksi kannatan sitä.

Joskus vasta-argumenttina esitetään että “jos ei ole täysi-ikäinen päättään omista asioistaan, niin miksi saisi päättää muiden asioista”, mutta tällöin unohdetaan ettei puhe ole vaalioikeudesta, vaan äänioikeudesta. Jos äänioikeuden ikärajaa alsketaankin, ei päättävään julkiseen elimeen edelleenkään voi valita kuin täysi-ikäistä. Nuorille annetaan kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa. Äänestäjäjoukkona kaksi ikäluokkaa ei ole niin merkittävä, että se radikaalisti muuttaisi päätöselinten kokoonpanoa.

Myös argumentti “nuoret eivät ole kypsiä vastuulliseen päätöksentekoon” on usein kuultu, mutta ei sinälään pätevä. On nuoria, jotka ovat vastuullisia ja nuoria jotka eivät ole. Ihan yhtälailla on täysi-ikäisiä jotka ovat vastuullisia ja niitä jotka eivät ole. En välttämättä panisi vastaan, jos iästä riippuamatta vaalioikeudelle asetettaisiin jonkinlaisia kriteereitä, joilla vaalioikeus ansaitaan.

Yksi argumentti ansaitsee erityishuomion. Joskus kysytään, että “miksi juuri/vain kunnalisvaaleissa, miksi ei saman tien kaikissa vaaleissa” ja se on aiheellinen kysymys. Se ei kuitenkaan todellisuudessa ola vasta-argumentti, vaikka sitä sellaisena käytetäänkin, vaan itse asiassa radikaalimman laskemisen kannatusta  implikoiva. Voisin itsekin kysyä saman, miksei muissakin vaaleissa?

JK Kannatustani ei ainakaan vähennä se, että olisin kansanedustaja, jos nuoriso saisi päättää.