Suojeluskunnat, kodinturva ja kansalaisen oikeus puolustaa itseään ja maataan

Viikko sitten maanantaina 1.2.2014 lähetti YLE aika hyvän ohjelman MOT: Oikeus omaan rynkkyyn. Ohjelman jälkeen lähetin siinä esiintyneille kolmelle ansioituneelle maanpuolustajalle sähköpostin, jonka aioin julkaista pienen tovin kuluttua. Nyt teen sen:

Lähetetty: 2.12.2014 08:43
Vastaanottajat: Jyrki Uutela, Pekka Sinisalo, Jaakko Puuperä

Arvon herrasmiehet!

Kiitos erinomaisesta esiintymisestänne MOT-ohjelmassa. Ohjelma oli yllättävän neutraali, ellei jopa hieman positiivinen aihetta kohtaan. Vähän olen pettynyt Niinistön lyhyeen ja virkamiesmäiseen kommentointiin, johon mahtui ainakin kaksi faktavirhettä:

1) Myös Virossa on voimassa asevelvollisuus
2) Otin kodinturvajärjestelmän esille ja ehdotin sitä puolueen ohjelmaan Oulun puolueneuvostossa 4.5.2014. Puheenjohtajana toiminut Niinistö kiitti esitystäni ja lupasi ottaa sen huomioon ohjelmatyössä.

Eversti Hyppösen lausuntoon sisältyi paikkaansa pitämätön väite, jonka mukaan suunnitelmat kodinturvajoukkojen perustamisesta eivät ole mahdollisia nykyisen lainsäädännön perusteella. Hyppönen tuskin on kauttaaltaan perehtynyt lakiin, joten en usko tätä tahalliseksi valeeksi, mutta lakiin perehtyneenä minä ainakin tiedän täysin laillisen tien rauhan ajan kodinturvan/suojeluskunnan luomiseksi ilman valtion myötävaikutusta.

Valtioon sidottu järjestelmä toki vaatisi lainsäädännöllisiä muutoksia. Eipä sillä, ei taidettu esivallalta lupia kysellä 1917 suojeluskuntiakaan perustettaessa.

Koenko operatiivisiin joukkoihin sijoitettuna reservin johtajana saavani puolustusvoimilta tai Maanpuolustuskoulutukselta koulutustani sa-tehtävääni?

En koe, sillä en ole saanut sitä lainkaan vaikka MPK-kursseilla suhtkoht aktiivisesti olenkin käynyt. Onko minun mahdollista harjoitella perustettavissa paikallisjoukoissa (”kodinturvan korvaajissa”) sa-tehtävääni varten? Epäilen ettei ole, vaan niissä toimiminen muuttaisi sa-sijoitukseni myös paikallisjoukkoihin aivan kuten maakuntajoukoissa nyt.

Uutelan ohjelmassa esille nostama näkökulma aseistautuneen kansalaisen kv-oikeudellisesta asemasta mahdollisen sotilaallisen kriisin aikana oli minulle uusi. Olen toisaalta pahastunut valtion välinpitämättömyydestä kansalaisten perusoikeuksien suhteen, mutta toisaalta näen sen odotettuna asiainlaitana perustuen kokemukseeni ammunnanharrastajana ja yhteiskunnallisena toimijana.

En näe esitetyn yhtäkään hyvää syytä miksi kodinturvajärjestelmää ei tulisi luoda, vain moraalittomia tekosyitä. Rohkaisen teitä jatkamaan linjallanne ja annan sille kaiken tukeni.

Kirjoitan tämän viestin avoimena kirjeenä ja julkaisen tämän blogissani pienen tovin kuluttua. Mahdolliset vastauksenne kuuluvat luonnollisesti viestintäsalaisuuden piiriin.

Isänmaallisin terveisin,

Teemu Lahtinen

Koko kansakunta mobilisoitava

Maanpuolustuskysymykset herättävät edelleen keskustelua ja viimeksi oman näkemyksensä toi esille työministeri Anne Sinnemäki, joka esitti (jokseenkin odotetusti) asepalvelusajan lyhentämistä ja yhä harvemman kouluttamista yhdeksi ratkaisuksi työurien pidentämiseen. Teema kuuluu hänen hallinnonalaansa ja liittyy kiinteästi keskusteluun eläkepommista, työvoimapulasta ja sitä kautta jopa maahanmuuttoon. Siviilipalveluksesta työministeri ei erityisesti maininnut mitään, vaikka siviilipalvelus on myös työministerin hallinnon alaa ja eittämättä tulee pituudeltaan jälleen tarkastelun alle, jos varusmiespalvelusta lyhennetään.

Pointti on validi. Maanpuolustus tulee järjestää uskottavasti, mutta mahdollisimman vähän yhteiskuntaa haittaavalla tavalla. Uskottava maanpuolustus vastaa oikealla tavalla realistisiin uhkakuviin. Kokonaismaanpuolustus käsittää sotilaallisen maanpuolustuksen lisäksi taloudellisen maanpuolustuksen. Vaikka huoltosuhteen heikkenemistä ei voidakaan pitää suoranaisesti ulkoisena uhkana, johon siis olisi varauduttava maanpuolustusnäkökulmasta, on se vakavuudeltaan ja todennäköisyydeltään sellainen uhka, että sen torjuntaan on lähestulkoon mobilisoitava koko kansakunta.

Olen pohtinut maanpuolustuskysymyksiä aiemminkin ja peräänkuuluttanut vapaaehtoisuuden merkityksen korostamista. Hiljattain tasavallan presidentti otti kantaa ase- ja siviilipalvelusmiesten yhtenäisestä koulutusjaksosta, mistä olen samaa mieltä. Kun kirjoitin asiasta, siitä heräsi hyvää pohdiskelevaa keskustelua, ja eräs mielessäni virinnyt ajatus alkoi saada täsmällisempää muotoa: monimuotokoulutus, jonka  ulottaisin koskemaan koko ikäluokkaa sukupuolesta riippumatta. Maanpuolustusvelvollisuus on perustuslaissa (127 §) määrätty koskemaan jokaista kansalaista aivan kuten verovelvollisuuskin (81 §), joten en nyt tässä yhteydessä näe mielekkääksi velvollisuuden kyseenalaistamisesta lähtevää keskustelua.

Erilaisissa kuviteltavissa olevissa kriisitilanteissa tarvitaan monipuolista osaamista ja valmiuksia, joita nykyaikainen teknologisperusteinen elämänmuoto ei luonnostaan tuota. Niitä täytyy siis erikseen tuottaa koulutuksella. Jotta koko ikäluokan kouluttaminen ei veisi liikaa nuorten työpanosta ja opintomahdollisuuksia, tulee koulutus järjestää kotipaikkakunnalla monimuoto-opetuksena iltaisin ja viikonloppuisin ja muutamin internaatein ehkä vähän kauempanakin. Tämän koulutuksen aikana valikoitaisiin halukkuus huomioiden sotilaiksi koulutettavat ja siviilitehtäviin koulutettavat.

Valtiolla ei ole mahdollisuuksia levittää koulutusorganisaatiotaan jokaiseen kuntaan. Valtiollisen mittaluokan voimavarat tuleekin keskittää kalliisiin asejärjestelmiin ja korkean valmiuden yksiköiden ylläpitoon ja kouluttamiseen. Tavallinen yksilöiden valmiuskoulutus sopiikin hyvin kansasta lähtöisin olevalle vapaaehtoisorganisaatiolle.

Maanpuolustuskoulutusyhdistys (MPKY) on lakisääteinen vapaaehtoisen maanpuolustuksen kouluttaja, joka kouluttaa sotilastaitojen lisäksi laaja-alaisesti kansalaisia kohtaamaan myös arjen uhka- ja riskitilanteita aina ensiavusta ja alkusammutuksesta aina itsepuolustukseen ja liikenneturvallisuuteen.

Mielestäni tätä roolia voisi kehittää edelleen siten, että MPKY ottaisi vastattavakseen yksilöiden kouluttamisesta näiden kotipaikan läheisyydessä ja Puolustusvoimat vastaavat sitten koulutettujen yksilöiden yhteenhitsaamisesta joukko-osastoiksi ja yhtymiksi sekä maanpuolustuksesta. Käytännössä MPKY:n koulutus siis vastaisi pitkälti nykyistä alokasaikaa ja toimisi Varusmiesliiton esittämänä monipäiväisinä kutsuntoina.

Kouluttajina eivät olisi ammattisotilaat, vaan tiukasti siviilimaailmassa kiinni olevat asiansa osaavat reserviläiset; koulutettavien isät, veljet ja aikaa myöten myös äidit ja siskot. Tällainen asevelvollisuuden valmistava opintojakso sulautuisi osaksi yleistä oppivelvollisuutta, vaikkei opetus ehkä tapahtuisikaan koulupäivään integroidusti. Jos nykyisen asepalveluksen kaksi ensimmäistä kuukautta saataisiin hoidettua arjen ohella ei ajankäytöllistä tyhjäkäyntiä pääsisi syntymään.

Peruskoulutetut nuoret osaavat jo aika paljon ja tietävät paremmin miten haluavat suorittaa velvollisuutensa loppuun. Myös Puolustusvoimilla on aiempaa parempi kuva kunkin valmiuksista ja se ehkä voisi siirtyä joustavaan pitkin vuotta tapahtuvaan palvelukseen astumiseen, jolloin kunkin poissaolo siviilielämästä saadaan minimoiduksi nykyistä helpommin. Palvelusajan minimoinnista huolimatta Suomella on hyvin kriisiaikoihin koulutettu väestö ja uhkakuviin vastaava valmius.

Aseharrastajat huomio!

Arvoisa aseistettu kansalainen! Koska seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa enää hieman yli vuosi, on syytä muistuttaa eräistä tosiasioista.

Kuten kaikki tiedämme, suomalainen aseharrastaja on elänyt lainsuojattomassa tilassa vuoden 2007 Jokelan joukkomurhasta lähtien. Tilannetta pahensivat entisestään Kauhajoen tragedia vuonna 2008 ja kauppakeskus Sellon verilöyly 2009. Suorastaan hämmästyttävällä tavalla 600 000 mihinkään syyllistymätöntä ammunnan ja metsästyksen harrastajaa sekä asekeräilijää ovat päätyneet poliitikkojen, median ja virkamiesten sylkykupeiksi ja kiusanteon kohteiksi.

Poliittiselle eliitille laillisten aseiden ja aseharrastajien demonisointi on helppo ja tehokas keino kääntää yleisön katse pois sellaisista asioista, jotka oikeasti vaikuttivat Jokelassa, Kauhajoella ja Sellossa, esim. nuorison mielenterveyspalvelujen häikäilemättömästä alasajosta sekä lepsusta ja ”humaanista” kriminaali- ja ulkomaalaispolitiikasta.

Tiedotusvälineiden toimintaa leimaa ideologinen hysteria yhdistyneenä tietämättömyyteen ja journalistiseen laiskuuteen. Kun valtakunnan suurin sanomalehti kertoo, että Kauhajoen ampujan Walther P22 Target –pienoispistooli on ”viranomaiskäyttöön suunniteltu sarjatuliase”; kun jokainen humalaisen kädessä vilahtanut starttirevolveri, ilmapistooli tai akkuporakone uutisoidaan ”järeänä käsiaseena”; kun laillisten aseiden lukumäärästä tai niillä tehdyistä rikoksista valehdellaan sumeilematta, on selvää, että tämä on omiaan lietsomaan tavallisen kansan keskuudessa paniikkia ja ”kielletään kaikki!”-ilmapiiriä.

Median ja poliitikkojen toimintaa ikävämpää on kuitenkin viranomaismielivalta, viranomaisen kun pitäisi perustuslain mukaan noudattaa kaikessa toiminnassaan lakia. Jokelan jälkeen paniikissa julkaistu Aselupakäytäntöjen Yhtenäistämisohje (AYO) oli kokoelma älyttömyyksiä ja suoranaisia laittomuuksia. Esimerkkejä ensin mainituista olivat luvanhakijalta vaadittu lääkärintodistus, jollaista suurin osa lääkäreistä ei suostunut kirjoittamaan ja joka ei kirjoitettunakaan todistanut hakijasta yhtään mitään, sekä kaikkien käsiaselupaa hakevien haastatteleminen kahden poliisihenkilön voimin riippumatta siitä, montako käsiaselupaa hakijalla oli ennestään hallussaan.

AYO:n lainvastaisuuksista eniten ovat puhuttaneet käsiaselupien automaattiset määräaikaisuudet ilman laissa edellytettyjä ”erityisiä syitä”.

Paljon suitsutettuun yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen AYO:lla ei tietenkään ollut mitään vaikutusta, mutta lupahakemusten käsittelyajat sillä saatiin venytettyä useisiin kuukausiin ja käsittelymaksu nostettua yli kaksinkertaiseksi. Sillä myös ajettiin asealan elinkeinonharjoittajat ahdinkoon ja lisättiin entisestään aselupakäytäntöjen epäyhtenäisyyttä paikkakunnittain. Siinä missä yksi poliisilaitos yrittää AYO:nkin oloissa pitää toiminnassaan yllä jonkinlaista tolkkua, toisessa sovelletaan haastattelu-, lääkärintodistus- ja määräaikaisuuspelleilyä jopa metsästyshaulikoihin.

Tapa, jolla uutta ampuma-aselakia on valmisteltu, on kaikilta osiltaan irvikuva hyvästä hallintotavasta. Tämä käy ilmi kahdeksan asealan järjestön oikeuskanslerille 28.10.2009 jättämästä laajasta ja yksityiskohtaisesta kantelusta, jonka tiedotusvälineet valitettavasti ja odotetusti vaikenivat kuoliaaksi.

Tässä tilannekatsauksessa ei liene kenellekään mitään uutta. Sen sijaan on syytä tarkastella, miten aseharrastajat itse ovat tilanteessa toimineet ja miten heidän pitäisi toimia. Tavallisin vastarinnan muoto lienee harrastajien omilla keskustelufoorumeilla ja omissa painojulkaisuissa urputtaminen. Astetta aktiivisemmat lähettävät päättäjille palautetta, kuka enemmän kuka vähemmän rakentavaan sävyyn.

On selvä asia, että omassa porukassa jupiseminen ei edistä tavoitteita, mutta kansalaispalautteenkaan tehoon ei kannata liikaa luottaa. Se nimittäin perustuu sellaiseen virheelliseen oletukseen, että asehysteerikoiden väärien mielipiteiden taustalla olisivat väärät tiedot, ja että kun nämä väärät tiedot korjataan, myös väärät mielipiteet korvautuvat oikeilla.

Melko pian Kauhajoen jälkeen lähetin sähköpostia valikoiduille kansanedustajille. Pyrin lyhyesti, ytimekkäästi ja ystävällisesti selittämään, miksi käsiaseiden kieltäminen ja muut ehdotetut paniikkiratkaisut eivät lisäisi turvallisuutta tai muutakaan hyvää. Eräs Vasemmistoliiton naispuolinen edustaja, joka on Heckler&Koch MP5:n toimintatapaa koskevilla asiantuntijalausunnoillaan saavuttanut aseharrastajien jakamattoman suosion, vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, että pitkällä tähtäyksellä turvallisuutta voidaan tietysti lisätä vain lisäämällä ihmisten välistä rakkautta, mutta lyhyellä tähtäyksellä on hyvä kieltää käsiaseet.

Huomaatte ehkä, mitä tarkoitan. Näiden ihmisten kanssa ei voi eikä pidä keskustella. Eivät he vaadi aseiden kieltämistä siksi, että he itsekään uskoisivat turvallisuuden sillä tavalla lisääntyvän. ”Turvallisuus” on heille vain tapa rationalisoida oma hurmahenkinen ristiretkensä. Sinun aseesi ovat heille pakkomielle. Ne on saatava sinulta pois, hinnalla millä hyvänsä. He eivät nuku öitään rauhassa niin kauan kuin maassamme on yksikin yksityisessä omistuksessa oleva ampuma-ase.

Fanaattisia asevastustajia on tietenkin päätöksentekijöistä vain pieni osa. Suurempi ongelma on se enemmistö, jolle asia on täysin yhdentekevä tai ei ainakaan niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaisi tehdä olonsa epämukavaksi tappelemalla ”ajan henkeä” vastaan. Valtaosa esimerkiksi eduskunnan porvarillisista broilereista ei suhtaudu aseisiin kielteisesti tai muutenkaan intohimoisesti. Jos harrastaja lähestyy heitä, he vakuuttavat pitävänsä metsästystä ja ampumaurheilua hienoina asioina, joiden tulevaisuus on taattava. Tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, koska sosiaalisen paineen ja viimeistään ryhmäkurin vuoksi he äänestävät kiltisti ”kyllä” aivan mille tahansa lakiesitykselle, jonka Anne, Ritva, Jouni ja Mika sisäministeriöstä heidän eteensä kantavat.

Varoittavana esimerkkinä toimikoon helmikuussa 2009 hyväksytty, RKP:n ja Vihreiden masinoima katastrofaalinen ulkomaalaislaki, jonka hedelmiä tällä hetkellä poimitaan. Yksityiskeskusteluissa oli vaikea löytää kokoomuslaista tai keskustalaista poliitikkoa, joka olisi kannattanut kyseistä lakia. Silti joka ainoa kokoomus- ja keskustaedustaja äänesti laille ”kyllä”. Koska Jyrki ja Matti komensivat. Juuri samoin tulee tapahtumaan uuden ampuma-aselain kanssa.

Tämän lisäksi on muistettava, että aseharrastajien ja metsästäjien sekä heidän perheenjäsentensä äänet kelpaavat kyllä aivan kaikille. Tästä seuraa, että vaalien lähestyessä kansanedustajaehdokkaat vastaavat kysymyksiisi juuri sitä, mitä he olettavat sinun haluavan kuulla. Kenenkään sanaan ei voi eikä pidä luottaa. Jos ehdokkaasi on ollut tähän asti passiivinen uuden ampuma-aselain suhteen, hän tulee olemaan sitä myös jatkossa. Meidän etujamme ei turvata ja edistetä lämpimillä ajatuksilla vaan teoilla. Vain ehdokkaasi tosiasiallisella toiminnalla on merkitystä.

Aseharrastajat kyselevät, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Ensimmäinen neuvo on tietenkin se, että jokaisen pitää juuri nyt ostaa mahdollisimman paljon mahdollisimman laadukkaita aseita, jotta niiden pakkolunastaminen tulisi valtiolle mahdollisimman kalliiksi. Vakavasti puhuen voidaan listata ainakin kolme ongelmaa harrastajien asenteessa:

1) Vaikka meitä on yli puoli miljoonaa, meillä ei ole minkäänlaista painoarvoa edes itseämme koskevissa kysymyksissä. Tämä johtuu siitä, että me emme koe muodostavamme yhtä intressiryhmää. Reserviläisampujat, kilpa-ampujat ja metsästäjät istuvat kukin omassa poterossaan ja toivovat, että jospa juuri heidän pyssyjään ei vietäisi, viekää ne kaikki muut.

Vihulainen ei kuitenkaan ole kiinnostunut vain ”järeistä”, ”erityisen tulivoimaisista”, ”pelottavan näköisistä”, ”helposti kätkettävistä” tai ”lähes sarjatulta ampuvista” aseista. Kuten ylempänä sanoin, heidän tavoitteenaan ei ole luoda turvallisempaa Suomea vaan lopettaa yksityinen aseenomistus. Tämä tavoite on toteutunut vasta, kun viimeinenkin loukkupistooli ja ampumahiihtopienoiskivääri on sulatossa. Epämääräisillä vakuutteluilla ”vakavamielisen ampumaharrastuksen” edellytysten turvaamisesta sisäministeriön joukot panevat ammunnanharrastajat puukottamaan toisiaan selkään eli toteuttavat perinteistä ”hajoita ja hallitse” –tekniikkaa.

2) Harrastajat ovat kyvyttömiä tai haluttomia näkemään tilanteen vakavuutta. Kansliapäälliköiksi, tarkastajiksi ja viranomaistoiminnan laillisuuden vartijoiksi ei ole nimitetty asenteellisia ja epäpäteviä ihmisiä sattumalta. Heidät on harkiten sijoitettu asemiinsa toteuttamaan ylimmän valtiojohdon missioita, joista yksi on siviiliväestön riisuminen aseista.

Koska tilanteen vakavuutta ei nähdä, ollaan haluttomia arvioimaan perusteellisesti uudelleen omaa äänestyskäyttäytymistä. Ehdokkaallasi ei ole mitään syytä nähdä vaivaa ja terästäytyä etujesi valvonnassa, jos hän saa äänesi joka tapauksessa. Aseenomistajia on mahdollista kyykyttää samasta syystä kuin vammaisia: heidän kyykyttämisestään poliitikon ei tarvitse maksaa poliittista laskua. Tämän on muututtava. Tämä on onneksi se kohta, johon harrastajat – ja vain harrastajat – voivat itse vaikuttaa.

3) Harrastajat tyytyvät ottamaan iskuja vastaan, puolustamaan saavutettuja asemia ja esittämään minimaalisia toiveita, mikä fanaattista vastustajaa vastaan taisteltaessa johtaa askel askeleelta perääntymiseen, kunnes kaikki on menetetty. Aloite on otettava omiin käsiin. On härskisti lyötävä neuvottelupöytään oma agenda. Tällä tavoin saadaan tinkimisvaraa ja osoitetaan lisäksi, että me emme todellakaan häpeä omaa hienoa harrastustamme.

Mikä tällainen oma agenda voisi olla? Esimerkiksi se, että asekohtaisesta lupajärjestelmästä luovuttaisiin kokonaan ja siirryttäisiin henkilön soveltuvuutta arvioivaan ”aseajokorttijärjestelmään”. Samalla luovuttaisiin subjektiivisesta ja viranomaismielivaltaan johtaneesta asekohtaisesta ”tarveharkinnasta” sekä tiettyjen asekategorioiden (kuten tasku- ja ”muiden” aseiden) kontrollista. Onhan itsestään selvä asia, että mikään ase ei tee vaarattomasta ihmisestä sen vaarallisempaa, kun taas vaarallisen ihmisen käsissä mikä hyvänsä ase on äärimmäisen vaarallinen.

Tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta. Aseiden kieltäjät surffaavat yleisen hysterian aallonharjalla, ja edes nykyisten oikeuksien säilyttäminen, aselain liberalisoimisesta puhumattakaan, voi vaikuttaa kovin utopistiselta. Suomen itsenäisyyden säilyttäminen vaikutti joulukuussa 1939 varsin utopistiselta tavoitteelta. Esimerkki muistuttakoon meitä siitä, että ihmeitäkin tapahtuu. Ne eivät kuitenkaan tapahdu itsestään vaan tarvitsevat pientä työntöapua. On täysin mahdollista, että vuoden 2015 eduskuntavaaleihin tultaessa sinä olet jo entinen aseistettu kansalainen täysin riippumatta siitä, miten toimit. Sellainenkin kohtalo on kuitenkin helpompi sietää, ellei siitä tarvitse syyttää omaa tyhmyyttään.

Mieti hyvin tarkkaan, mitä teet äänestyskopissa keväällä 2011. Älä äänestä sellaisia ehdokkaita, jotka eivät tähän astikaan ole puolustaneet asiaasi. Älä äänestä niitä, jotka eivät sitoudu vähintään vastustamaan kaikkia heikennyksiä nykytilanteeseen nähden. Äänestä kaikkein mieluiten sellaisia ehdokkaita, jotka sitoutuvat edistämään ja ajamaan parannuksia nykytilanteeseen nähden.

Jussi Halla-aho, kaupunginvaltuutettu, Helsinki

Kannanottoon yhtyvät allekirjoituksellaan:
Juho Eerola, kaupunginvaltuutettu, Kotka
James Hirvisaari, kaupunginvaltuutettu, Asikkala
Olli Immonen, kaupunginvaltuutettu, Oulu
Teemu Lahtinen, kaupunginvaltuutettu, Espoo
Maria Lohela, kaupunginvaltuutettu, Turku
Heikki Luoto, kaupunginvaltuutettu, Tampere
Johannes Nieminen, kaupunginvaltuutettu, Vantaa
Pasi Salonen, kunnanvaltuutettu, Vihti
Riikka Slunga-Poutsalo, kaupunginvaltuutettu, Lohja

Yleisen asevelvollisuuden tulevaisuus

Itsenäisen Suomen  puolustus on pohjautunut yleiseen asevelvollisuuteen, mutta muuttuvassa maailmassa on aiheellista aika-ajoin katsoa, vastaavatko aiemmat ratkaisut nykypäivän tai tulevaisuuden haasteisiin. Puolustusstrategiassa on monia liikkuvia osia ja asevelvollisuus on vain yksi osatekijä. Sitä ei tulisi tarkastella ilman kokonaisuuden arviointia.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen esitti arvioitavaksi myös siviilipalveluksen kehittämistä ja mahdollisia yhteisiä koulutusjaksoja sotilaiksi koulutettavien kanssa. Olen ollut samaa mieltä ja kun vuonna 2004 hahmottelin Näkemyksiä maanpuolustuksesta, päädyin toteamaan ”onkin äärimmäisen tärkeää, että yleisen maanpuolustusvelvollisuuden peruskoulutusjakso ulotetaan koskemaan koko ikäluokkaa sukupuolesta riippumatta.” Lähetin tuolloin ajatuksia koskevat kirjeet puolustusministeriöön, työministeriöön ja ympäristöministeriöön, josta kahdesta jäljemmästä sain kiittävän vastauksen. Puolustusministeriöstä ei vastausta kuulunut, mutta ilmeisesti viesti on kuitenkin mennyt eteenpäin.

Esitin tuolloin että ”siviilipalvelusta tuleekin kehittää voimakkaasti asepalveluksen pakollisesta vaihtoehdosta todellisia kriisiaikojen tehtäviä ja tarpeita varten. Tällainen uusimuotoinen siviilipalvelus olisi osa aiemmin mainittua ei-aseellista maanpuolustusvelvollisuuden peruskoulutusta.”

Vuonna 2004 olin vielä tiukasti sitä mieltä, että yleinen asevelvollisuus on säilyttämisen arvoista ja puolustuskykymme kivijalka. Sittemmin olen lisännyt valmiuttani myös vaihtoehtoisten ratkaisujen hyväksymiseen. Yleinen asevelvollisuus ei välttämättä olekaan paras ja kustannustehokkain ratkaisu. Toistaiseksi kuitenkin näen siitä saatavan enemmän hyötyjä kuin haittoja, mutta kehitystarpeita siinä kiistatta on.

Puolustustekniikan monimutkaistuessa tarvitaan vähemmän, mutta osaavampia sotilaita. Puolustusvoimien tarve on siis vähenemään päin ja niukkojen resurssien aikana voimat haluttaneen kohdistaa siihen osaan, jota todella tarvitaan. Asepalvelus koko ikäluokkaa lävistävänä kokemuksena, sosiaalisena kalibroijana ja kuntokouluna on kuitenkin oman huomionsa ansaitseva. Myös tulevaisuudessa kansalaisen oikeus puolustaa kotiaan on tärkeää, eikä sitä voi luottaa pelkästään pienelle ammattijoukolle.

Mielestäni kansa tarvitsee edelleen oman armeijansa ja siksi vapaaehtoista maanpuolustusta pitää kehittää edelleen muodostamalla vapaaehtoisuuteen perustuva kodinturvajärjestelmä hyväksi todetun pohjoismaisen mallin mukaan. Pohjoismaiset mallit sopivat siksi Suomeen hyvin, että yhteiskuntarakenteemme ja historiamme muistuttaa näitä maita hyvin paljon, kuten myös nykyinen lainsäädännöllinen peruslinjamme ja oikeuskäsityksemme. Kodinturvajärjestelmä on nimensä mukaisesti kansalaisten jokapäiväistä elämää turvaava toimi ja siksi pelkästään sotilaalliseen koulutukseen keskittymällä ei tavoitetta saavutettaisi. Kodinturvaan yhtälailla kytkeytyy aktiivinen arkiturva; huoli oman kodin koskemattomuudesta, rakennetun ympäristön turvallisuudesta, omaisuuden suojasta ja lähimmäisten hyvinvoinnista. Maanpuolustuskoulutusyhdistys on historiansa mittaan koko ajan kehittynyt tähän suuntaan, mutta kehittymistä voitaisiin edistää.