Vihreiden paikastaan luopuva kansanedustaja Rosa Meriläinen käsittelee Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa vuokratyön negatiivisia puolia. Otsikolla ”Kannattaa käydä vain reilun kaljan kapakoissa” hän kertoo ilmiön varjopuoliin kuuluvasta yrittäjäriskin siirtämisestä työntekijälle ja pätkäsuhteiden vaikutuksesta ihmisten elämään ja työmarkkinakelpoisuuteen. Varsinaisen kipinän minussa kuitenkin herätti seuraava kommentti:
Opintorahan pienuudesta johtuen opiskelijoista on tullut työmarkkinoillamme reservi, joka on valmis tekemään mitä tahansa töitä, millä tahansa ehdoilla ja palkalla. He polkumyyvät työtä. Oikea ratkaisu olisi tarjota opiskelijoille mahdollisuus keskittyä opintoihinsa ja taata ravintola-alan ammattilaisille mahdollisuus tehdä työtään.
Näyttää siltä, että sokea kana on löytänyt kultajyvän. Ongelma on luonnollisesti paljon laajempi kuin vain ravintola-alaa koskeva, mutta siinä se ehkä näkyy kaikkein räikeimpänä. Koska opiskelijoiden tuettu toimeentulo on huomattavasti tavallista työtöntä alempi ja opiskelijoiden työttömyysturva käytännössä olematon, on mekanismi valmis tuottamaan kahdet työmarkkinat. Tämä vääristää työmarkkinoiden toimivuutta ja aiheuttaa työttömyyttä ei-opiskelevien keskuudessa.
Kun opiskelijat työskentelevät alalla, joka useinkaan ei tue opintoja, lykkääntyy valmistuminen. Toisaalla taasen valmistuneet ammattilaiset eivät saa töitä, koska opiskelijat tekevät halvemmalla. Kun taas opiskelijat näkevät, että valmistumisen jälkeen töitä ei ole tiedossa, hankitaan elämiseen tarvittava raha nimen omaan työtä tekemällä, eikä lainaa haluta ottaa. Sitä ratkaisua en moiti, sillä kenenkään ei tulisi elättää itseään lainarahalla. Laina on tarkoitettu investointeihin. Opinnot ovat investointi, muttei opintojen aikainen eläminen. Opintolainalla ostetaan kirjat, tarvittavat tarvikkeet, koneet ja ohjelmistot (!), opintoihin liittyvät opintomatkat ja niin edelleen, ei jokapäiväiseen elämiseen tarvittavia hyödykkeitä ja asumista (ellei halua asua merkittävästi muita opiskelijoita laadukkaammin).
On syntynyt nurinkurinen tilanne. Opiskelijoiden puolta ei ole pidetty eivätkä opiskelijat ole itse pitäneet puoliaan. Jälkimmäistä syytä en ryhdy nyt ruotimaan, vaikka sekin olisi hyvä selvittää, mutta hyvinvointiyhteiskunnan tehtäviin kuuluu myös niiden puolustaminen, jotka eivät puolusta itseään. Maan hiljainen ja unohdettu kansanosa ei suinkaan syrjäydy lähiöissä, vaan pakertaa keskustoissa.
Lääke ongelmaan ei onneksi ole monimutkainen: opiskelijoille pitää taata samanlainen toimeentulo kuin työttömälle. Poliittista tahtoa tähän ei kuitenkaan tunnu löytyvän. Opiskelijat eivät ole yhteiskunnallinen vaikuttajaryhmä, sillä monet ovat laiskoja äänestämään. Heidän ääniään ei tarvitse isojen puolueiden ja äijien kosiskellakaan. Tilastokeskuksen mukaan maassamme oli vuonna 2004 korkeakouluopiskelijoita pyöreästi 300 000. Keskiasteella opiskelijoita oli vielä 350 000 lisää. Keskiasteen opiskelijoista noin puolet on alaikäisiä ja siten äänioikeudettomia, mutta äänioikeutettuja opiskelijoita on silti lähemmäs puoli miljoonaa. Kyllä siinä potentiaalia olisi…